Hän tunsi Berntin syleilyn sellaisena kuin se häntä ympäröi heidän onnensa suurena juhlahetkenä, kun luontokin rajuilman jälkeen pukeutui pyhäiseen juhla-asuun.
Sellainen kokemus sinänsä oli täynnä elämän ylitsevuotavaa rikkautta.
Sen varassa jaksoi elää jähmettymättä ja katkeroitumatta.
Amalia-täti nosti vettyneen katseen nypläyksestään. Hän näki ilohohteen
Liisan kasvoilla ja oli kohta selvillä sen alkujuuresta.
— Niin, niin, hyvä sinun on iloita. — Olet nuori, työkykyinen ihminen. — Raskaat huokaukset täydensivät sanojen sisältöä. — Ja jos sairautta sattuisi, on tiedossa perintö, jonka koroilla voit elää huolettomasti.
Vanha rouva rykäsi kuivahkosti, pyyhkäisi tavanmukaisessa kylmässä hiessä olevaa leukaansa ja hymyili kämmenensä takana. Hänen laskutaitonsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin. Sen hän Amalian sanoista ymmärsi. Mitäpä hän vielä olisi päättänyt, kenelle hän jättäisi omaisuutensa. Vielä hänellä oli aikaa siihen. Oli vain tehnyt mieli härnäillä Amaliaa. Ja eikös tämä heti mennytkin ansaan.
Liisa katsoi kelloaan, tarjoutui hieromaan tädin särkeviä jäseniä ja jutteli kasvatusäitinsä kanssa tämän huoneessa tehtävistä korjauksista. Viimein hän uudelleen katsottuaan kelloaan nousi lähteäkseen.
Avatessaan oven omaan huoneeseensa, tunsi hän astuvansa onnelaansa.
Huoneen hiljainen äänettömyys tuntui väräjävän onnenaavistuksissa.
Katukulmauksesta loi himmeä lyhty kajastuksensa huoneeseen. Sen valossa
häämöitti huoneen valkea kalusto paistavan puhtaana kuin morsiuspuku.
Liisa painui pieneen keinutuoliinsa ja kätki kasvot käsiinsä. Hänelle tuli voimakas tunne siitä, että hän uudelleen oli rakkauden pyhässä uhrilehdossa. Mutta nyt hän oli tullut sinne saadakseen takaisin sen, minkä hän kerran suuressa tuskassa oli uhrannut. Se annettaisiin hänelle takaisin sitä varten, että hän saisi kantaa rakkautensa lahjan ehjänä ja puhdistuneena hänelle, joka nyt suuressa surussaan paremmin kuin koskaan ennen oli sen tarpeessa.
Tämä hiljainen odotuksen hetki oli hänelle uusi, pyhä rakkaudelle vihkiytymisen hetki, jolloin hän sai kuin koota sisimpänsä sitten voidakseen koko olemuksellaan antaa ja vastaanottaa. Kuinka tällainen hetki saattoikin aivan kuin sulkea itseensä sekä menneisyyden että tulevaisuuden! Sitä eli kaikessa yhtaikaa. Ajatukset ja tunteet olivat kuin paikan ja ajan siteistä vapautuneet. Ne liitelivät sinne tänne, nousivat ja laskivat, leikkivät ja lepäilivät aivan kuin oikukas aallokko sen tuulisen salmen suussa, joka kotisaaresta johti vesien aukealle valtatielle. Ne veivät hetkeksi lapsuusajan karuun ilottomuuteen ja äitiin, joka ei koskaan näyttänyt äidinmieltä lapselleen, sitten Berntiin, hänen kotiinsa, hänen suruunsa ja pitkäaikaisen eron raskauteen.
Mutta mikään muisto ei enää tuntunut katkeralta. Kaikki oli sittenkin ollut kehittämässä ja kasvattamassa. Kaikki yhdessä oli luonut hänestä sen täyskypsän naisen, joksi hän nyt tunsi itsensä. Suru ei enää peloittanut enemmän kuin ilokaan. Hän oli kuin niistä kylläkseen saanut, joka kokemansa nostamana on päässyt vaihtelevien eläymysten yläpuolelle, noussut niiden aallokossa keinuvasta kaarnasta niiden herraksi ja niistä nauttijaksi.