Hän tunsi kasvaneensa rikkaaksi ja voimakkaaksi. Hän sai kuin kädet täynnä antimia astua armastaan vastaan antaakseen paljon paljon kadottaneelle.
Kello jossain läheisyydessä löi harvaan ja juhlallisesti seitsemän.
Liisa kavahti pystyyn ja rupesi sytyttelemään tulia.
Himmeä amppelin valo loisti pian katosta ja pöydällä paloi iloisesti kolmihaarainen kynttilänjalka.
Liisan täytyi ajatella kesäyötä, jolloin hän erotessaan Berntistä tunsi olevansa keskellä syksyn valotonta aikaa.
Nyt oli hänen kesänsä koittanut.
7.
— Oma armaani, — rakas äiditön poikani! — Liisa nosti Berntin pään äidillisen hellästi polveltaan, suuteli hänen kaihon täyttämiä silmiään, jotka nyt surussa näyttivät kauniimmilta kuin koskaan, ja koetti katseensa lämmöllä sytyttää ilonvälkettä niihin.
— Ja saammeko me nyt omistaa toisemme vanhempiesi täydellä suostumuksella? — Hän sanoi sen hyvin hiljaa, melkein kuiskaamalla. Tuntui miltei vaikealta käydä puhumaan omista asioista, mutta hänen oli mahdoton enää pidättää tuota kysymystä. He olivat tähän asti puhuneet yksinomaan Berntin oloista, hänen äidistään ja tämän kuolemasta sekä kaikesta siihen kuuluvasta.
Jälleennäkemisen ilokin oli vaatinut osansa ajasta. Mutta nyt tunki tuo kysymys esiin aivan väkipakolla.