Bernt kohotti katseensa Liisaan. — Suruni ollessa suurimmillaan siunasin sinua, rakkaani, joka et antanut taivuttaa itseäsi särkemään suhdettani äitiin. Sinä tunsit minut siinä suhteessa paremmin kuin minä itse. Meidän suhteemme olisi nyt särkynyt, jos se silloin olisi rakentunut. — Hän piteli Liisan kättä omassaan ja painoi sen kerta toisensa jälkeen huuliaan vasten. — Sinä rakas, rohkea ja luja, — kuinka sinua rakastan!
Liisa laski vapaan kätensä hyväilevästi Berntin päälaelle. — Rakas, sanoi hän hiljaa, vanhempiesi täydellä suostumuksella saan nyt sanoa näin? Niinhän? — Ääni oli täynnä levollisuutta ja luottamusta. Käsi valahti päälaelta kaulalle ja jäi siihen. — Äitisikin suostumuksella, lisäsi hän hiljaa ja hartaudella.
— Sinä olet ymmärtänyt minua väärin. — Bernt teki liikkeen kuin noustakseen, mutta jäi yhä istumaan pää painautuneena Liisaan ja käsivarret polvien varassa.
— Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat. Bernt liikahti taas. Liisa tunsi hänen kätensä vavahtavan. — Minun olisi tietysti pitänyt puhua siitä kohta. Mutta minä en jaksanut. Minun täytyi saada jakaa kaipuuni sinun kanssasi. Ja minä tarvitsin itselleni vahvistukseksi saada maistaa jälleennäkemisen iloa.
— Mutta Bernt, minä en sittenkään käsitä? — Omituinen, käsittämätön pelko pani Liisan sisimmän vavahtamaan. Oli kuin perustus äkkiä olisi pettänyt hänen jalkojensa alla. Kaikki horjui.
Lujalla tahdon ponnistuksella hän kuitenkin tyynnytti mielensä. Itse pääasian suhteen oli erehdys mahdoton. Berntin äiti oli kuollut. Ja Bernt oli tämän jälkeen tullut hänen luokseen sama suuri rakkaus sydämessään kuin ennenkin. Nämä tosiasiat pysyivät järkähtämättöminä, eivätkä mitkään toisarvoiset asiat niiden rinnalla voineet merkitä sanottavia.
— Liisa! — Bernt oikasihe ja katsoi Liisan silmiin kuin katseellaan taivuttaakseen häntä oman katsantokantansa puoleen. — Kun puolitoista vuotta takaperin ensi kertaa puhuin vanhemmilleni rakkaudestamme, oli äiti erityisesti sitä vastaan. Koeta ymmärtää, että se on kirjoitettava hänen äidillisen hellyytensä laskuun.
Liisa nyökkäsi. — Jatka, sanoi hän, sisimmässään taistellen voitolle pyrkivää aavistusta vastaan.
— Hänen sairautensa oli lyhytaikainen. Muutos huonompaan päin tapahtui aivan äkkiä ja odottamatta. Olisin ikäni syyttänyt itseäni hänen kuolemastaan, jos silloin olisin ahdistanut häntä omilla toiveillani.
Liisa nyökkäsi uudelleen, mutta ei sanonut sanaakaan. Berntkään ei jatkanut. He istuivat kumpikin ison aikaa vaieten kärsien äänettömyyden loppumattomilta tuntuvien hetkien raskaudesta.