Liisa yritti muutaman kerran sanoa jotain, mutta suuri sisäinen ahdistus salpasi häneltä äänen.
Vihdoin karkasi Bernt pystyyn. — Miksi et sinä puhu? Sinun täytyy armahtaa ja ymmärtää. Puhu, — puhu! Sinä voit!
— Sanojesi paljastama todellisuus on rautaisen armoton. Se kuristaa minut.
— Ja mikä on niin kovaa? Sekö etten kuolevalta äidiltäni voinut kerjätä hänen suostumustaan? — Bernt paisutti ääntään kuin ulkonaisella voimalla lisätäkseen sanojensa painavuutta. — Liisa, sinä luja ja rohkea, älä ole pikkumainen. Älä tuhoa onneamme turhan tähden.
Liisan painunut pää kohosi. Hänen katseensa oli lasittunut ja jäykkä, kasvoille levisi peloittava kalpeus. — Minä ymmärrän, — sai hän viimein vaivalla sanotuksi, — ettei kenelläkään ole oikeutta omin pyytein häiritä kuolevaa. Sen minä ymmärrän. Kaikki muu on minulle käsittämätöntä.
— Mikä kaikki?
— Esimerkiksi se, että näin ollen äitisi kuolema jollain tavoin voi vaikuttaa tulevaisuuteemme ja onneemme. Bernt, eihän ihminen lakkaa olemasta siksi, ettei hän ole näkyväisessä muodossa luonamme. Siinä tapauksessa olisi elämä narripeliä, huono, kannattamaton kauppa, joka päätetään asianomaisten tahtoa kysymättä. Ei kysytä keneltäkään tahtooko hän syntyä tänne. Täytyy vain tulla. Toisille on elämä hieman helpompaa, toisille aina ylivoimaisen raskasta, — kaikille vaikeata. Bernt, tällaisella elämällä täytyy olla tarkoituksensa, joka tekee sen kannattavaksi. Enkä luule, että löydämme kyllin kannattavaa tarkoitusta, ellemme usko rajan toisellakin puolella jatkuvaan elämään. Kun ihminen kärsii, oppii hän etsimään tällaista kannattavaa elämän tarkoitusta. — Ja Bernt, minä olen kärsinyt, kärsinyt syvästi. Anna anteeksi, Bernt, mutta eikö rakkautesi näinä puolenatoista vuotena olisi voinut puhua siksi selvästi ja voimakkaasti äidillesi, että hän pyynnöittäsikin olisi antanut sinulle siunauksensa? — En tahtoisi tehdä sinulle vääryyttä, enkä kuitenkaan voi olla ajattelematta, että itse jonkunlaisen arkuuden vuoksi olet jättänyt asiat tälle kannalle. Te miehet, te olette niin toisenlaisia kuin me. Tokkohan te koskaan niin voitte taistella onnenne puolesta kuin me? Te katsotte usein etäämmälle kuin me. Mutta nainen katsoo syvemmälle, Bernt, — syvemmälle.
Hän oli puhunut kuin se, joka kauan vaiettuaan sanoin etsii vapahdusta musertavasta taakasta. Hänen katseessaan oli jotain haavoittuneen eläimen värähtävästä tuskasta ja koko hänen olentonsa vapisi.
— Aiotko yhdellä iskulla riistää minulta kaikki? Siinä tapauksessa on rakkautesi kova.
Taas painui värähtävän tuskan ilme entistä syvemmäksi Liisan katseeseen. Hän kohotti kätensä kuin väistääkseen iskua.