— Onko, — sanoi hän särkynein äänin. — Minä en ymmärrä. Olin ennättänyt iloita niin syvästi, siksi olen nyt kuin huumauksessa iskun kovuudesta. Eihän mikään oikeastaan ole muuttunut. Tai onko isäsi —?
Bernt pudisti päätään. — Minä tahdoin ensin puhua sinun kanssasi.
Mutta Liisa tarttui kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi. Hän tahtoi uskoa. Ja hän tahtoi saada uskonsa ja toivonsa tartutetuksi Berntiinkin.
— Hänellä voi olla äitisikin suostumus.. Ethän sinä tiedä, kun et ole puhunut.
Mutta Bernt vain pudisti päätään. Isä tiesi minne Bernt oli matkustanut. Totta kai hän olisi sanonut sanan, jos hänellä olisi ollut täydellinen suostumus annettavana. Mutta hän oli ollut samanlainen kuin ennenkin, — ei ainoastaan surunsa murtama, vaan omituisesti suunniltaan, — aivan kuin päästään vähän sekaisin. Eikä vain surusta. Berntillä oli tunne siitä, että alla piili jotain muutakin, että vanhempien välillä oli tapahtunut jotain kummallista, järkyttävän repivää, joka ehkä oli ollut aiheena siihen, että äidin alussa lievä tauti äkkiä muutti luontoaan.
Mutta mikä toisi selvyyttä tähän hämäryyteen? Isältä ei voinut kysyä. Itsestään hän ei puhuisi. Eikä mikään vanhempien onnellisessa ja sopusointuisessa yhdyselämässä antanut selvitystä ristiriidan syntymisen suhteen.
— Jos minä tietäisin, — — jos ymmärtäisin? — Liisa seisoi Berntin edessä kädet ohimoille painettuina kuin kootakseen ajatuksiansa. — Enhän minä epäröisi, en hetkeäkään, jos isäsi suostuisi ja jos hänellä olisi edes jotain sovittavaa sanottavana äitisi kannasta. Kaksi, jotka vuosikymmeniä ovat eläneet onnellisina yhdessä, tuntevat toisensa siksi hyvin, että he tällaisessa asiassa sanoittakin tuntevat toisensa mielen. Mutta jollei isäsi tiedä mitään eikä omasta puolestaan ole muuttanut kantaa, en todellakaan ymmärrä, missä suhteessa asema olisi muuttunut.
— Äiti ei siitä enää kärsisi. Isä on varmaankin suostuvaisempi, etenkin nyt, kun hän omasta kipeästä kokemuksestaan tietää, mitä tuhoavan suurta tuskaa rakkaimman kadottaminen tuottaa.
— Mistä me tiedämme, ettei se tuota äidillesi tuskaa? Kuka tietää ja tuntee, miten lähellä täältä siirtyneet ovat meitä? Mikä takaa meille, ettei äitisi kirous haudastakin nousisi tuhoamaan onneamme?
Liisa kulki suuressa sisäisessä tuskassa edes ja takaisin lattiata pitkin. Hänen tuskansa tuntui sietämättömältä ja kuitenkin hän nyt yhtä selvästi kuin edelliselläkin kerralla tunsi velvollisuudekseen pysyä lujana ja järkähtämättömänä. Koti — hyvä koti oli pyhäkkö, jota ei kukaan rangaistuksetta särkenyt. Hänen oma katkera orpoutensa oli opettanut häntä palvomaan onnellista lapsuudenkotia paikkana, jonka läheisyydessä kaikki pieni, arkinen ja itsekäs oli mielestä riisuttava.