— Rakkaimpani, rakkaimpani! Bernt katsoi avuttomasti Liisaan. Jos hänellä olisi ollut hivenenkään verran toivoa isänsä suhteen, kuinka helppoa olisikaan silloin ollut kiiruhtaa. Mutta nyt — — —
— Isän kanssa kahden, me kaksi surun murtamaa. Sinä et aavista, miten avuttomia me olemme!
Liisan huulet värähtivät katkerasti. — Teidän täytyy jaksaa, niinhän minunkin. Eikä meitä naisia suinkaan suojele vähemmän kehittyneiden olioiden vähempi tunneherkkyys!
Hän katui samassa, kun kuuli omien sanojensa särähtävän soinnun. Sen oli synnyttänyt katkera tunne siitä, miksi tämä ilta, jota hän hääiltaansa suurempana juhlana oli odottanut, oli muodostunut. Ja samalla hän oli kuin vilahdukselta nähnyt sen näännyttävän autiuden, jonne hänen tiensä vastaisuudessa painuisi.
Tänään vanhusten kinastellessa oli harmaa jokapäiväisyys ollut helppo kantaa. Bernt ja onnihan odottivat. Mutta vastaisuudessa — — —
Liisa vavahti kuin vilussa. — Bernt, sanoi hän hiljaa. Mutta Bernt ei vastannut. Hän oli kuullut katkeruuden Liisan äänessä ja se nosti sisäisen raivon uudelleen hänessä.
— Liisa, oletko ensinkään ottanut huomioon, että sinä voit tappaa rakkauteni? Sinä työnsit minut viime kerralla luotasi. Ja nyt uudelleen. — Äänessä oli uhmaa.
— Sinä olet siunaten kiittänyt minua lujuudestani silloin.
— Se koski sitä kertaa. Nyt minä rukoilen — kerjään. Armahda! —
Hän oli heittäytyä polvilleen, mutta Liisa torjui sen.