— Ei niin, Bernt! Rinnan on meidän kurottauduttava kohti sitä voimaa, mikä auttaa meitä oikean ymmärtämiseen ja sen toteuttamiseen.
— Rakkauden surmaaminen ei voi olla oikein. — Bernt taisteli kuin henkensä edestä.
— Rakkaudesta lähtenyt halu tehdä oikein ei voi olla kuolinisku oikealle rakkaudelle. Mikä siitä kuolee, saa kuolla.
— Minä olen ihminen, enkä ihanne, mutisi Bernt raskaasti nojaten etehisen ovipieleen. Hänellä oli jo päällysvaatteet päällään. Hän ei enää katsonut Liisaan, ei hyväillyt. Hän kulki hoippuen kuin juopunut.
Liisa työnsi hänet hiljaa, puoleksi pakottavasti ovesta. — Minä odotan, kuiskasi hän, — muista se. Aina, — aina.
Bernt kuuli sanat, mutta hän ei uskaltanut katsoa taakseen.
Silloin Liisa apua pyytävästi kohotti katseensa taivaalle. Mutta siellä ei näkynyt pienintäkään valonpilkahdusta. Taivas oli sakean tummassa usvassa. Oli ruvennut hienostaan satamaan lunta, käärinliinoiksi kuolemaan kangistuneelle luonnolle.
8.
Liisa istui suuren nurkkapeilin edessä Elna Rönnströmin huoneessa. Huone oli sama, jossa Elna edellisenäkin kesänä oli asunut. Tällä hetkellä se kuitenkin paremmin muistutti mullin mallin käännettyä varastohuonetta kuin Elnan houkuttelevan viihtyisää suojaa. Kaappien ovet ja laatikot olivat selko selällään, tavaroita oli levitetty joka paikkaan ja Elna itse penkoi vimmatusti matka-arkkunsa sisältöä.
— Vihdoinkin. — Hän vetäsi voitonriemuisesti esille suuren mustan tekotukan, kulki muutamin vallattomin tanssiaskelin Liisaan päin ja rupesi kampaamaan häntä. Liisan oma vaalea, kiharainen tukka vedettiin nuolaistun kireälle, ja musta tekotukka suorittiin huolellisesti sen peitteeksi alas kulmille asti.