— Katsos näin, ihanaiseni! Nyt pakkaan nämä laitokset tavaroitteni joukkoon ja kun huomenna Helsingissä peitän kukoistavan värisi puuderilla ja mustaan kulmakarvasi, takaan, ettei kukaan epäile tummanvakavaa, keski-ikäistä ihmistä vaaleaksi kaunottareksi.
Liisa vilkaisi vielä kerran peiliin. Toisessa suupielessä pilkehti vallaton veitikkamainen nauru, toinen värähti haikeasti.
Elna pakkaili taas. Sitä tehdessään hän iloisesti hyräili. Liisa kuuli useampaan kertaan sanat: "Lilla röda rönnebär, lilla söde hjärtanskjär".
Liisan sisintä riipaisi. Huolimatta omista oloistaan olisi hän voinut iloita Elnan puolesta, jollei aina omituinen pelko olisi ahdistanut. Hän tiesi itse asiassa yhtä vähän kuin ennenkin Elnan oloista, mutta hän oli selvästi huomannut, että suhde, jonka olemassaolon hän jo vuosi takaperin oli aavistanut, oli yhä lujemmin kietonut Elnan. Ja että se oli suhde, joka ei mutkattomasti voinut päättyä kihlaukseen, sen hän myöskin oli käsittänyt.
— Lilla röda rönnebär, — kuuli hän taaskin. Äänen hyväilevä sävy vei hänen ajatuksensa etäälle. Hänen tuli haikean ikävä.
Tuollainen lämmin, hyväilevä sävy ja katse, jonka tuli etäälle painuneesta entisyydestäkin saattoi polttaa, mikä ihmeellinen vetovoima niillä olikaan! Aivan samanlainen kuin kosken pehmeillä kuohuilla, jotka lopulta vetivät katsojaansa vastustamattomalla voimalla. Muistotkin yhä vielä veti samanlaisella voimalla. Lujaksi luotu oli luja ratkaisun hetkenä. Mutta voi, miten avuttoman heikoksi usein jälestäpäin tunsikaan itsensä, miten peloittavan valmiiksi antautumaan!
Liisan tuli yhtäkkiä hyvä olla siitä, että hän nyt ainakin oli yrittämässä jotain. Aie oli rohkea. Se ei ikinä olisi johtunut hänen mieleensäkään, elleivät ulkonaiset olot suorastaan olisi olleet häntä sysäämässä. Nytkin vielä heräsivät kaikenmoiset epäilykset ja huolet. Mutta lopulta kiertyi ajatus sittenkin takaisin siihen, että oli yritettävä. Jos asia ottaisi onnistuakseen, avautuisi kyllä uusissa vaikeuksissa uudet mahdollisuudetkin. Eikä se niin vaarallista olisi, jos Bernt esimerkiksi sattuisi tuntemaan, kunhan ei vain vanha parooni — — —
Koulutyttömäinen seikkailuilo hytkäytti hetkeksi Liisan sisintä. Mutta siitä ajatus uudelleen kääntyi Elnaan. Oliko ihme, jos hänkin jollain tavoin taisteli omistaakseen sitä, joka suuren sisäisen tunteen perustuksella tuntui olevan omaksi luotu?
Liisa kokosi hätäisesti tavaransa. — Hyvästi nyt, Elna. Meidän täytyy pitää kiirettä, jottei juna jätä. — Hän oli samassa oven ulkopuolella. Mutta Elna saavutti hänet, sai kietaistuksi kädet ystävänsä kaulaan ja puristi häntä.
— Täytyyhän minun edes kiittää sinua tämän meidän toisen kesämme loppuessa. Minusta meidän ystävyytemme on suorastaan ihailtavaa. Se ei sido koskaan eikä missään suhteessa, se vain antaa. — Elnan iloinen katse muuttui hämäräperäisen kaihoavaksi. Se ilmaisi hänen ajatustensa liitäneen etäälle.