— Elna, sinä kiität! — Sisäinen tuska nousi Liisan katseeseen. — Tietäisit miten kehnoksi ystäväksi minä usein tunnen itseni. Vapaudenrakkaus pakottaa minut vaikenemaan. Mutta on kuin ystävyys vaatisi minua puhumaan. Elna, minä ymmärrän, että voimme joutua ristiriitoihin, jotka ovat hirveän vaikeat selvittää. Mutta "rehellisyys maan perii", koskipa rehellisyys rahaa tai rakkautta. Kierous kostautuu aina. Usko minua. Vaadi siis avonaista, rehellistä suhdetta, oli se miten vaikeata tahansa.
Hän oli menossa ennenkuin Elna ennätti vastata. Kun hän kiiruhtaessaan puolijuoksua katua pitkin kadunkulmauksessa teki äkkikäänteen, oli hän vähällä törmätä kiinni vastaantulijaan. Tämä ennätti kuitenkin väistää ja jäi lakki kohteliaasti koholla katsomaan Liisaan.
— Neiti Spets, voitteko tekin olla hajamielinen?
— Siltä näyttää. — Liisa nauroi tuota heleätä nauruaan, josta Malm ei koskaan saanut kyllikseen. Se uhkui niin voimakasta elämäniloa, että hän usein oli tarttunut siihen kuin nälkäinen leipään.
Liisa jäi tahtomattaan yhä seisomaan paikalleen. Malmin katseessa oli jotain, joka pidätti häntä. Ja samalla tuli mieleen, että he ehkä eivät tapaisi pitkiin aikoihin ja että Malm oli yksi niitä harvoja — ehkä ainoa, joka todella rehellisesti tulisi kaipaamaan häntä.
— Herra Malm, minä aion tänään lähteä pienelle matkalle, joka kuka ties venyy pitkäksikin. Hyvästi siis!
Malm tarttui hänelle ojennettuun käteen. Hän ennätti tuntea, miten aution tyhjäksi koko pikkukaupunki kävisi, mutta hän pudisteli hartaasti Liisan kättä toivotellen onnea matkalle. — Kerrassaan tarpeellista onkin, että pääsette vähän liikuskelemaan. Ihanhan te muuten homehtuisitte vanhustenne seurassa.
— Eipä silti, mutta nuorena täytyy tehdä jotain tulevaisuutensakin hyväksi, väisteli Liisa.
Niin, niin, sitä puolta Malm hyvin käsitti. Siitä syystä hänkin aina pyrki kirjojensa seuraan, kun ei päässyt matkustelemaan. — Ette te voi aavistaa, neiti, miten usein olen halunnut keskustella kanssanne monenmoisista asioista — esimerkiksi kirjoistani. Minä tutkin tässä yhteen aikaan hyvin innokkaasti Mereshkovskyä. Mitä te oikeastaan arvelette hänen uskonnollisfilosoofisesta järjestelmästään? — Mutta anteeksi, eihän tämä ole sopiva hetki keskusteluihin. Teillä on kiire. Syyttäkää kuitenkin osaksi itseänne tästä. Ensiksikin hajamielisyyttänne ja sitten sitä, että vasta olitte niin — niin, kuinka minä oikeastaan sanoisin?
— Olin kai vähemmän luokselaskematon kuin tavallisesti?