Malm nauroi ja nyökkäsi.
— Läheisen lähdön johdosta, selvitteli Liisa nauraen, puisti uudelleen kättä ja kääntyi sitten entistä paremmalla vauhdilla jatkamaan matkaa.
Parin tunnin kuluttua kulki hän jo edes ja takaisin asemasillalla odotellen Elnaa. Hänen kulkiessaan siinä vetäytyi hänen suunsa muutaman kerran makeaan hymyyn. Koko tämä matkahomma oli siksi erikoinen, että häntä itseäänkin nauratti. Kun tuuma ensi kertaa johtui hänen mieleensä, oli hän työntänyt sen mielettömyytenä luotaan. Mutta se oli herännyt uudelleen ja yhä uudelleen itsepintaisella sitkeydellään vähitellen voittaen jalansijaa hänen harkinnassaan. Berntin sanat: "Sinä et aavista, miten avuttomia me olemme", olivat häntä myöskin vetäneet. Ja sitten sekin, että hänelle tässä aivan itsestään tarjoutui tilaisuus jollain tavoin taistella onnensa puolesta. Bernt oli kyllä kirjeistä päättäen tehnyt kaikkensa isänsä tahdon taivuttamiseksi. Mutta nainen taisteli sittenkin toisella tavalla onnensa puolesta kuin mies. Eikä hän toistamiseen tahtonut tuntea itsesyytöksiä siitä, että passiivisesti oli vetäytynyt syrjään.
Ja kun juuri se lehti, jossa ilmoitus oli, piti sattua hänen käteensä, vaikkei hän niinä päivinä ollut säännöllisesti tullut lukeneeksi sanomia! Ja lisäksi sattui Elna, jonka apu oli tarpeen, olemaan saapuvilla.
Samassa tuli Elna tavaroineen lämmenneenä ja kiireentouhussa. — Hyi, tätä kuumuutta ja pölyä. — Hän viskasi tavaransa vaununlaudakolle ja antoi sormen sitten ohimennen sipaista junaikkunan pölyistä reunaa.
— Pölynkin keskellä kukkii ihania ruusuja. Liisa sävähti punaiseksi tuntiessaan äänen.
Hän kääntyi ja näki Malmin, kimppu kauniita ruusuja kädessä, seisovan vaunun käytävällä, kiireisestä pyöräilystä nähtävästi läpikuumana, mutta silti autuaallisesti hymyillen.
— Neiti Spets, saanko — kiitollisuuteni ja kunnioitukseni ilmauksena. Nämä ovat omia kasvattamiani ruusuja — ja äskeisen ystävällisyytenne perustuksella uskalsin — —
Malm joutui yhä enemmän hämilleen ilmeen johdosta, jonka hän ennätti huomata Liisan kasvoilla.
— Ei teidän olisi pitänyt — kukkien aika on lyhyt. Se on heidän pian olemattomiin hupeneva onnenaikansa. — Sanoissa oli surunvoittoisuutta. Liisa tunsi niin haikeasti, miten mahdotonta hänen oli vastaanottaa näitä kukkia sellaisella mielellä kuin niiden antaminen olisi vaatinut. Uskollinen, hillitty — joskaan ei aina salassa pysynyt rakkaus oli taittanut ne hänelle. Toisenlaisella mielellä olisi tällainen lahja ollut vastaanotettava.