Elna livahti huomaamatta ulos vaunusta ja läksi ajamaan sanomalehtipoikaa takaa.
— Ettekö tiedä, — Malm puhui hiljaa ja hätäisesti, — että on tilanteita, joissa kaikkein kallisarvoisin lahja tuntuu mitättömältä sen rinnalla mitä tahtoisi antaa.
— Ai, ai herra Malm, — Liisa nauroi, vaikka siinä oli väkinäisyyden makua, — äiti-muorillanne on varmaan ollut jokin juhlapäivä, koska te nytkin rupeatte pitämään tällaisia juhlallisia puheita.
— Ei, uskokaa minua — — —
— Täytyykö minun katua äskeistä ystävällisyyttäni? Se on jo maksanut teille tulisen kiireistä pyöräilyä kesähelteessä ja hengen näille ruusuille. Jos te vielä — —
Liisa näki vilahduksen Elnasta vaunun ulkopuolella ja käytti tilaisuutta hyväkseen pujahtaakseen ulos. Malm seurasi.
— Te puhuitte kerran keskellä talvea ruusuilla kulkemisesta. Ja nyt te olitte lähdössä. — —
Liisa vavahti. Malm näki hänen kasvoillaan hetkellisestä kivusta muistuttavan ilmeen.
Asemamies heläytti kellonläppäintä kerran — toisen ja kolmannen.
— Ne olivat tyhmiä sanoja. — Liisa kumartui hieman eteenpäin. — Ne eivät ansaitse muuta kuin unhotusta. Ruusut kuolevat tällaisen pölyisen matkan varrella.