— Sinä et ole iloinen, sanoi Liisa vihdoin äänettömyyden käydessä liian painostavaksi.
Tyttö katsoi toveriinsa suurin totisin silmin. Liisa pani merkille, että katse pysyi kostumatta ja ettei lapsi muutenkaan ilmaissut mitään suurta äkillistä surua. Hetken perästä hän kuitenkin lyhyen selittävästi ilmoitti: — Isä on kuollut.
— Mutta sinulla on ehkä kuitenkin äiti? Tyttö nyökkäsi, ilostumatta — puhumatta, totisesti ja hillitysti kuin paljon kokenut ihminen.
— Sinä olet sittenkin onnellinen pikku tyttö. Tiedätkö, minulla ei koskaan ole ollut isää eikä oikein äitiäkään.
Lapsi ei vastannut, hän tuijotti vain jatkuvasti eteensä.
— Sinä olet varmaan suruissasi äidin tähden, yritteli Liisa uudelleen.
Lapsen omituinen pikkuvanha, jähmettynyt ja hillitty suru herätti hänen
huomiotaan. Ja omankin mielen kevennykseksi oli kuin pakko puhua.
Ajatukset kävivät liian raskaiksi.
— Ei äiti enää itke. — Tyttö sanoi sen yksikantaan ja kuuluvasti.
Elna avasi silmänsä ja katsoi lapseen. — Mitä sinä sanoit, kysäsi hän äänessään samanlainen outo jäykkyys kuin lapsella.
— Ei äiti nyt itke. Hän on jo itkenyt niin kauan.
— Isäsi kuolemaako? Onko siitä jo pitkä aika? — Elna oli painunut takaisin nurkkaukseensa. Liisa jatkoi puhetta.