— Ei, mutta sitä, ettei isä enää ennättänyt olla kotona.
Syntyi syvä äänettömyys. Kukaan ei jatkanut puhetta.
Silloin oli kuin lapsi äkkiä olisi herännyt. Kasvojen jännittyneisyys laukesi, silmät kävivät eloisemmiksi. — Isä oli niin hyvä meille. Meillä oli aina hauskaa silloin, kun hän ennätti olla kotona.
Tytön mustat silmät säteilivät. Hän oli lapsi jälleen. — Isä oli karhu ja me kiipesimme selkään. Hän mörisi välistä niin kovasti, että täytyi juosta pakoon. Isä oli iso Jasse ja veikko oli pikku Jasse. Ja kun isästä taas tuli ihminen, nousi hän pystyyn ja hypitti meitä.
— Mutta sitten hän ei enää joutanut hypittämään, — tuli Elnan nurkasta.
— Ei. — Lapsesta tuli taas äkkiä vanha. Katse sai kärsivän, tutkistelevan ilmeen, kädet painuivat väsyneesti helmaan ja koko olemukseen tuli jotain mykkää alistumista käsittämättömän kantamiseen.
— Onko äitisi itkenyt kauan? — Elna kumartui tytön puoleen. Hän puhui kuiskaamalla.
— En minä muista. Kyllä minä luulen.
— Joko viime kesänä? Lapsi nyökkäsi.
— Ja talvella?