— Talvella.
— Tänä kesänä myöskin?
— Niin.
Ei kukaan jatkanut. Toinen ei katsonut toiseen. Kukin tuijotti vain eteensä.
Viimein pikku tyttö siirsihe lähemmä Elnaa. — Minä olen niin väsynyt.
Saanko nojata vähän — niinkuin äitiin välistä.
— Nojaa. — Se purkautui kuin vaivalla. Sen sanottuaan istui Elna hievahtamatta lapsen pään painuessa häneen.
Tasainen hengitys ilmaisi vähän ajan kuluttua, että tyttö nukkui.
Liisa loi pikaisen silmäyksen ystäväänsä. Tämän silmät olivat ummessa, mutta vavahtavista silmäluomista huomasi, ettei hän ollut unessa. Hän koetti nähtävästi lapsen tähden istua niin liikahtamatta kuin mahdollista. Mutta silloin tällöin puistatti häntä kuin äänettömästä sisäisestä itkusta. Huulesta, johon kaksi valkoista hammasta oli painautunut putoili harvakseen ja raskaasti heleä veripisara toisensa jälkeen.
9.
— Sinä olet kunnossa ja kiitettävässä. — Elna käänsi Liisan peiliin päin, jotta tämä omien silmiensä avulla tulisi vakuutetuksi asiasta.