— Sitten lähden. Ja kiitos. — Liisa ei uskaltanut lähestyä, ei pienimmällä sanalla tai hyväilyllä osoittaa kiitollisuutta enemmän kuin osanottoakaan. Hän tunsi surun syvyydet tarpeeksi kunnioittaakseen niitä hiljaisella syrjään väistymisellä.
Päästyään kadulle hän hetkeksi pysähtyi ja huokasi syvään. Hän koetti muistutella itselleen, ettei hän nyt ollut Liisa Spets, vaan neiti Selma Aster, menossa paikan etsintään.
Huvudstadsbladetin ikkunan edustalla hän hetkeksi pysähtyi, tuijotti näytteillä oleviin kuviin ja ajatteli pientä juoksutyttöä, joka kerran oli seisonut juuri tällä samalla paikalla puhellen erään pyöräilijän kanssa. Hän muisti sen vanhan ruotsia puhuvan herrankin ja hän jäi siitä ihmettelemään, miten tarkka lapsen vaisto saattoi olla. Sen varassa lapsi monesti aavisti sellaistakin, joka oli kokonaan hänen käsityskykynsä ulkopuolella.
Portaita noustessaan Liisa kulki hiljaa ja varovaisesti kuin sydäntautinen. Henkeä salpasi ja sydän löi läpättämällä.
— Parooni ei ota vastaan, — ilmoitti etehisessä nuori mustaan ja valkoiseen puettu palvelija.
— Ehkä te kuitenkin esittäisitte nimikorttini samalla kun mainitsisitte, että asiani koskee erästä sanomalehti-ilmoitusta.
Tyttö loi pitkän, tutkivan katseen neiti Selma Asteriin, katosi sitten korttineen salin raskaiden oviverhojen taakse, mutta palasi pian uudelleen käskien vierasta sisään.
Arvokkaat esi-isät katsoivat kultakehyksistään tuimasti sisäänastujaan. Sotaherrat näyttivät suoristavan ryhtinsä entistäkin jäykemmäksi ja naiset hienoissa juhlapuvuissaan kahisuttivat paksuja silkkihameitaan kuin ilmaistakseen, ettei kuka hyvänsä ollutkaan sopiva astumaan heidän seuraansa, Bernt oli kertonut muutamista. Toisia muisti Liisa jo ensimäiseltä käynniltään. Muuan lihava kenraali oli silloin herättänyt hänen pelkoaan. Nyt hän huomasi kenraalissa muutamia piirteitä Berntistä. Hän katsoi koko tuohon jäykkään sarjaan tutunomaisesti kuin entisyyden muistoihin ja tunsi omaksi ihmeekseen, että nämä Berntin juhlalliset esi-isät tuntuivat hänelle läheisemmiltä kuin piiri, jonka hän saaristosta lähtiessään oli jättänyt.
Mutta hän ei voinut pysäyttää ajatuksiansa tähän kummalliseen tosiseikkaan, Ne haihattelivat tällä kerralla levottomasti edes ja takaisin kuin ahdinkoon joutunut, siipiään hätäisesti räpyttelevä lintu.
Samassa aukeni huoneen perällä oleva ovi ja kookas, hienopiirteinen vanhus astui kynnykselle.