Liisa hätkähti. Hän ei lapsena ollut huomannut isän ja pojan yhtäläisyyttä, mutta nyt se heti pisti silmään. Oli aivan kuin Bernt olisi astunut häntä vastaan, — sillä eroituksella vain, että vanha parooni jo oli käynyt aivan valkotukkaiseksi, ei tosin vuosien vaikutuksesta, sen Liisa saattoi laskea, vaan arvattavasti surusta.
— Anteeksi, että vaivaan, — Liisa nousi, — mutta olen saapunut teidän ilmoituksenne johdosta, herra parooni.
— Vai niin, vai niin, tehkää hyvin. — Vanhus tarjoili tuolia kohteliaisuudella, joka taaskin muistutti Berntiä.
— En minä tosin tiedä, voisinko täyttää — yritteli Liisa.
Vanha parooni katsoi avuttomasti ympärilleen. Näytti siltä kuin hän olisi etsinyt sanoja. — Se kuuluu hyvin kummalta. Te tietysti ihmettelette. — Mutta ammattitaito ei tässä erityisesti tule kysymykseen. Minä olen vanha mies. Ja suru tekee sairaaksi. Onko teillä kokemusta siitä?
Huolimatta ajatuksen jännittymistä kysyvästä hetkestä pyrki hymy vavahuttamaan Liisan suupieliä. Oli kai ensi kertaa kuin tällainen kysymys kelpoisuusvaatimuksena esitettiin taloudenhoitajattareksi pyrkivälle.
Hän ei kohta ollut selvillä siitä mitä vastata. Viimein hän verkalleen vastasi: — Eiköhän jokainen ajatteleva ihminen joko persoonallisesti tai suuren yleistuskan kautta ole kokenut surun sairauteen asti kalvavaa voimaa.
— Niin, niin, te ymmärrätte — minä huomaan sen. — Parooni nousi kävelemään lattiata pitkin. — Ettekä sittenkään voi ymmärtää, — tuli vähän ajan perästä. — Surua on monenlaista — — ja kun täytyy syyttää itseään. — Vanhan paroonin pää rupesi tutisemaan ja kädet vavahtivat hermostuneesti. — — — Ajatukset käyvät raskaiksi — ja kun ei ole puhetoveria. Minulla on ainoa poika, mutta hän on vasta matkustanut ulkomaille.
Liisa kiidätti kiitollisen ajatuksen Elnalle kaiken sen puuterihaaskauksen johdosta, jota tämä tänään oli harjoittanut. Vahva kerros oli totisesti tarpeen sen kuuman laineen peittämiseksi, joka yhtäkkiä tuntui, karkaavan kasvoihin.
— Poikani viipyy vuoden ulkomailla — ehkä kauemminkin. Hänkin on aivan surun murtama. Eikä toinen sureva voi ilahduttaa toista.