— Tahdon ilolla koettaa parastani. — Liisan sydän takoi hätäisesti ja ajatukset läksivät karkaamaan siihen rauhalliseen vuoteen, jonka hän saisi viettää vanhuksen surun haihduttajana tässä hienoutta ja sopusointua henkivässä kodissa. Sen vuoden loppupäässä häämöitti häikäisevän kirkkaana Berntin kotiinpaluu kahden häntä ikävöivän luo.
— Uskon että sopisitte. Ja ikänne olisi kai myöskin paras. Saanko luvan kysyä. — Vanhus teki ritarillisen kumarruksen kuin pyytääkseen mahdollista epäkohteliaisuutta anteeksi.
— Kolmekymmentä kaksi, tuli uskottavalla rohkeudella.
— Niille paikoin minä arvasinkin. Olette kai myöskin kotoisin
Etelä-Suomesta?
— Olen viettänyt suurimman osan ikääni täällä, vaikka olen syntynyt saaristossa.
— Saaristossa. — Vanha parooni säpsähti ilmeisesti. Omituinen, syrjäiselle käsittämätön, hänelle itselleen tuskaa tuottava ajatusyhdistelmä näytti heränneen. Lopulta oli kuin ajatus olisi tarttunut johonkin hyvin etäällä olevaan. — Niin, saaristo —, hän jatkoi edes ja takaisin kulkemistaan samalla puhellen melkein kuin itsekseen, — se on ihana —, mutta sitä täytyy pelätä. Se on ihmiselle kuin viini. Se vie mielen. — Muistatteko iltoja, jolloin meren myrskyävä jättiläinen on kuin kadoksissa. Vetreinä välkkyvät vedet kaulaavat punertavia rantapaasia, kaarnaiset rungot hehkuvat, ja rinteillä, missä kukkii kesäinen keto, huojuu se hiljaa tuulenhengessä. Ilma on teräksistä ja tuoksuvaa. Sen suolainen voima tunkee koko olemuksen läpi. — — Katsokaa, sen muistaa, vaikka on vanha ja vaikka ei soisi muistavansa.
Hän painui raskaasti tumman taljan peittämään tuoliin ja jäi siihen pitkäksi aikaa otsa tuolinkaiteeseen nojaavan käden varassa.
— Eiköhän jokaisella, — tuli huoneen perältä hiljaa ja arkailemalla, — ole muistoja, joista mielellään vapautuisi.
Vanha parooni ei vastannut. — Eikä muista, mitä pitäisi, sanoi hän hetken kuluttua kuin jatkoksi omille ajatuksilleen. — Surut vievät ajatuskyvyn kovin huonoksi. Unohtaa muistettavia ja päinvastoin. — Hän nousi uudelleen kävelemään. — Missä te oikeastaan synnyitte? kysyi hän äkkiä. Liisa mainitsi kotisaarensa nimen.
— Sielläkö? — Sielläkö? — Mutta tehän olette kolmenkymmenen kahden vanha?