Hän ei uskaltanut katsoa taakseen eikä ympärilleen. Hän vain juoksi, juoksi.
Silloin hän näki kaupunginportin häämöittävän esiin ja sen korvassa matalan, keltaisen talon suuren puutarhan keskellä.
Hän tuskin tiesi avanneensa portin ja ovet, ennenkuin hän jo seisoi etehisessä märkänä, hengästyneenä ja ajatukset pelosta sinne tänne haihattavina.
Äiti-muori kurkisti keittiön ovesta pieni, vaivaisesti palava lamppu kädessään.
— Neiti Spets — vihdoinkin kerran! — Miten kovin hauskaa! Terve tuloa!
Äiti-muori laski lampun etehisen pöydälle ja rupesi iloisesti auttelemaan vieraansa päältä. Päällystakin märkyys herätti hänen huomiotaan. — Neiti kulta, kuinka märkä te olette. Tulette tällaisella ilmalla ilman sateenvarjoa! — Hän ravisteli vieraansa takkia Liisan yhä neuvottomasti tuijottaessa eteensä.
— Mi-mi-nä en aikonut. — Liisa tapaili turhaan sanoja, säikähdyksen kangistama kieli ei totellut. Silloin hän painui lähimmälle tuolille ja hyrähti itkuun.
— Siunaa ja varjele, — mitä on tapahtunut? Eihän vain Oskar —?
Puhukaa, puhukaa!
Vanhus lyykähti jakkaralle Liisan viereen, tarttui käsiin, jotka tämä oli painanut silmilleen, ja rupesi niitä vetämään pois ikäänkuin siten jouduttaakseen asian selvillesaamista.
— Anteeksi, että näin — — kyllä herra Malm toivottavasti voi hyvin.