— Toivottavasti. Mitä se merkitsee? Sanokaa kaikki.
Äiti-muori oli polvillaan jakkaralla, hänen kätensä puristivat Liisan käsiä ja koko hänen olemuksensa oli kuin ainoana rukouksena varmuutta antavasta tiedosta.
— Herra Malm on kaiketi liikkeessä. Me emme ole tavanneet. Minä itse vain säikähdin kun — —
Muisto toi tapahtuman koko kammottavuudessaan takaisin. Liisa murtui uuteen itkuun.
— Rakas, hyvä neiti kulta! — Äiti-muori ei voinut kyllin pyytää anteeksi ja selitellä sitä, että näin vain oli hätäillyt Oskaristaan. Hän painoi Liisan väkisin kaikkein mukavimpaan tuoliin, työnsi sen uunin viereen ja haki suojahuivinsa Liisan hartioille. — Tämä on Oskarin antama. Te tunnette miten pehmeä se on, — niin pehmeä ja suloinen kuin hänen rakkautensa sydämelleni. Sitä minä monesti hyväilen, kun en uskalla häntä hyväillä. Eihän ne miehet pidä sellaisesta. — Mutta johan minä taas unohdan teidät.
Hän pyörähti keittiöön ja palasi sieltä hetken kuluttua kupillinen höyryävää vadelmateetä tarjottimella. Liisan oli juotava se heti paikalla. Niin kuumana kuin mahdollista. Muuten ei häntä lakkaisi vilustamasta.
— Se on luullakseni säikähdyksen väristyksiä, ei muuta. — Liisa sai vähän nauretuksi ja äiti-muori rupesi siitä oikein hykertämään käsiään. Nythän hän vasta ymmärsi, että neiti Spets todella oli heillä. Oskar oli niin monesti kertonut tästä hänen naurustaan. Hän piti niin siitä, ihmetteli vain että Liisa-neiti jaksoi olla iloinen, kun kuitenkin kotona usein — —
Liisa katkaisi puheen kesken. — Minä sain syntyessäni kaksi mainiota kummilahjaa: lujan tahdon ja iloisuutta helisevän naurun.
Äiti-muori jäi hetkeksi tuijottamaan vieraaseensa. Hän tiesi miten paljon Oskar piti tästä tytöstä, ja ettei tämä ollut mikään tavallinen pieni, päivänpaisteessa lentelevä perhonen, sen hän itsekin näki. Mutta juuri siitä syystä olisi hän katseellaan tahtonut tunkeutua pinnalle näkyvää syvemmälle.
Hän kyyristyi jakkaralle Liisan eteen, tunsi miten märät tämän jalat olivat ja rupesi kaikista vastaväitteistä huolimatta hieroskelemaan niitä. Sitä tehdessään hän puheli lakkaamatta. — Oskarkin tulee pian. Minun ei tarvitse katsoa kelloa tietääkseni sitä. Minä tunnen sen ruumiissani. Minä olen niin oppinut tähän iloiseen odotukseen. — Nähkääs, hän on nuorin lapsista. Kolme kuoli minulta pieninä, kahdesta on ollut paljon surua. Eikä ole elämä avioliitossa sulaa silkkiä, niinkuin sitä nuorena luulee. Sentähden sitä on kuin ymmällä, kun iltapuhteeksi säästyy niin paljon hyvää kuin minulle täällä Oskarin luona.