Kun Liisa ei sanallakaan jatkanut puhetta, loi äiti-muori pikaisen tutkivan katseen vieraaseensa. Silloin hän näki Liisan silmien olevan aivan kyynelissä. Ne pyyhkäistiin samassa pois, mutta katseen pohjalta paistoi kuin suuri, sisäinen nälkä.
Äiti-muori ei voinut selittää sitä muuta kuin yhdellä ainoalla tavalla.
— Rakas, rakas neiti, älkää käsittäkö minua väärin. — Äiti-muori kävi
Liisan molempiin käsiin ja hyrähti pieneen, hermostuneeseen itkuun. —
Älkää toki luulko, etten soisi hänelle omaa, onnellista kotia ja sitä,
jota hän koko sydämestään rakastaa.
Portaista kuului askelia ja äiti-muori oli miltei samassa etehisessä kasvot heleässä ilopaisteessa.
Vähän ajan kuluttua istui Liisa Malmin korituolissa uuninnurkkauksessa äiti-muorin valmistellessa teetä ja Oskar Malmin keskustellessa vieraansa kanssa innokkaasti kuin olisi hän päättänyt yhdellä kertaa ottaa korvausta pitkäaikaisesta odotuksestaan.
Malm oli koonnut koko kasan kirjoja Liisan eteen, esitteli niitä hänelle, tiedusteli hänen mieltään eri kirjailijoista, kertoi omista mietelmistään ja saneli ulkoa mielipaikkojaan. — Minä luin yhteen aikaan Ingersollia, Humea, Häckeliä ja muuta sellaista. Mutta sitä väsyy pian tuollaiseen kielteiseen hengen ravintoon. Materialismi ei lopultakaan voi elättää ihmistä. Tarvitsee jotain positiivista. Ja sellaista on sekä Mereshkovskyllä että Rydbergillä. — Niin — te nauratte kai yhdistelmälleni, mutta tulin maininneeksi heidät yhdessä siksi, että olen saanut molemmilta niin paljon. — Oletteko te lukenut Mereshkovskyn mietelmiä Sofiakirkosta? Minä en ole ollut tuntureilla enemmän kuin alpeillakaan, en edes Kolilla, mutta minä kuvittelen, että siellä ulkonaisten näkemysten perustuksella kokee jotain samantapaista kuin sisäisten näkemysten kautta lukiessaan Sofiakirkosta.
Liisa ei voinut olla hymyilemättä innolle, jolla Malm purki ajatuksiaan. Itse hän oli liian väsynyt ja sisäisesti liian poissa tasapainosta jaksaakseen innolla antautua elämän ongelmia selvittäviin keskusteluihin. Mutta hän nautti hänelle tulleesta kuuntelijan osasta. Ja samalla hän tunsi ennen aavistamatonta tyydytystä tietoisuudesta, että teoitta ja ponnistuksitta tiesi pelkällä läsnäolollaan valmistavansa iloa toiselle.
Oliko hän siis kaikesta huolimatta aito köynnöskasvi, joka löysi tarpeellisen runkonsa vasta tietoisuudesta, että hän oli tarpeen ja sai elää jollekulle määrätylle yksilölle?
— Kai te muistatte Rydbergin ihanaa: "Drömliv", — kuuli Liisa Malmin kysyvän. — Kuinka ihmeen ihanasti hän siinä henkevöittää luonnon elämää ja tuo sen lähelle meidän omia syvimpiä, sisäisiä kokemuksiamme. — Kuulkaas tätäkin: "Elos väike on ruskoa vivahtavaa, sävel soitossa piirien äärettömäin, osa kaikki on henkeä uinailevaa, min on unelmat tähdätyt Luojahan päin!" — Ja toisessa paikassa: — "Kas, jo hulmuvat harsot ne niitylle liis, sumupiiriä katso sä karkelevaa. Oi sä kuule ja oivalla kuisketta siis ajan entisen henkein, kun luokse ne saa".
Liisa hymyili tietämättään. Hän ajatteli Röllerin kauppahuoneustoa,
Malmin jokapäiväistä ahertelua tiskin takana, laskuja ja tilikirjoja.