— Herra Malm, te ette varmaankaan ole oikealla alallanne, pääsi häneltä ehdottomasti.
Surunvoittoisuuteen vivahtava hymy nousi Malmin huulille. Mutta samalla näytti hän tyytyväiseltä kuin kiitosta saanut koulupoika. — Minä olen sillä alalla, jolla minun on pakko ansaita elatukseni, sanoi hän alistuvaisuus äänessään.
— Elämä on — elettiin sitä missä hyvänsä, sitä, miksi me sisäisesti sen teemme. — Liisa ojensi kätensä Malmille lämmin katse silmissään. Hän tunsi tällä hetkellä saaneensa jotain tältä mieheltä, jonka Elna empimättä oli tuominnut "arkisenikäväksi ilmiöksi". Taakka oli kuin nostettu hänen hartioiltaan. Hänen oman sydämensä tuskalliset "miksi" saivat tyynnykettä tietoisuudesta, että ihmishenki oli kallisarvoisen jalokiven tavoin työlään ja vaivaa kysyvän kirkastamisen arvoinen. Kärsiminen "kannatti". Ihmisen sisäinen kirkastuminen oli tulos.
— Herra Malm, te olette tehnyt minulle hyvän työn sekä ruumiin että sielun puolesta, kun olen saanut istua tässä aivan hiljaa ja kuunnella. Elämä on monesti vaikeata jokaiselle meistä. Silloin on hyvä muistaa, että meistä itsestämme riippuu, annammeko sen laskea vai nousta, tärveltyä vai kirkastua.
Äiti-muori kutsui samassa teetä juomaan. Asetuttiin pöytään ja puhe kääntyi ulkonaisiin asioihin. Liisa rupesi nauraen kertomaan eräästä tilaisuudesta vuosi takaperin, jossa hänelle oli ennustettu suuresta säikähdyksestä koituvaa iloa. Ja Malm kiiruhti vakuuttamaan, että Liisan säikähdys oli kääntynyt suureksi iloksi äiti-muorille ja hänelle itselleen. Mutta sen sanottuaan hän katui sanojaan, sillä hän oli huomaavinaan, että Liisa nyt kuten tavallisesti jonkinmoisella arkuudella väisti tätä persoonallisten tunteiden ilmausta.
Heti pöydästä noustua teki Liisa lähtöä.
Kun hän Malmin saattamana pihalta astui pimeälle kadulle tuli illan säikähdys äkkiä ja kammottavana taas mieleen. — Tänne päin tuskin tieni enää kääntynee, — sanoi hän värähtäen.
Ensi kertaa eläessään tunsi Malm äkillistä ja voimakasta suuttumusta Liisaa kohtaan. Hänen oli mahdoton hillitä itseään. Hän tahtoi tietää, oliko Liisasta todella oikein kerta toisensa jälkeen menetellä näin? Vuosikausien kuluessa oli hän aina Malmin seurassa jollain vähemmän ystävällisellä sanalla purkanut kaiken, mitä aikaisemmin osoitettu ystävällisyys mahdollisesti oli antanut. — Tiedättekö mitä hyvän naisen seura merkitsee miehelle? Ymmärrättekö, että joskus voi kaivata muutakin kuin kirjoja. Mutta minkälaista on yhdessäolomme näihin asti ollut? Teillä käydessäni on aina vain täytynyt keskustella vanhusten kanssa ja kun joskus olen tullut pyörälläni teitä vastaan tai muuten joutunut olemaan kahden kanssanne, kiiruhdatte ottamaan takaisin kaiken, minkä mahdollisesti olette antanut.
— Herra Malm. — Liisa nauroi ja pujotti kätensä Malmin käsipuoleen. — Nyt te tietysti taas hämmästytte ja kysytte, minkälainen minä oikeastaan olen. Mutta katsokaas, äskeinen säikähdykseni oli jokseenkin kamala. Se tuli ehdottomasti mieleeni astuessani kadulle. Siitä johtuivat sanani ja siitä sekin, että nyt näin raukkamaisesti pujotan käteni käsipuoleenne.
Malm teki ankaraa väkivaltaa itselleen, jottei puristaisi häneen turvautunutta kättä, joka luottavasti ja levollisesti lepäsi hänen käsivarrellaan. — Minä saatan teidät kynnykselle asti, hän sanoi hymyillen kun Liisa portilla ojensi kättä.