— Äitinne sanoo teitä hyväksi pojaksi. Ja hän on oikeassa. Kiitos kaikesta ja hyvästi!
Malm kääntyi lähtemään vasta nähdessään Liisan turvallisesti etehisen oven sisäpuolella.
Vanha rouva, joka jo oli vuoteessaan, rupesi sieltä käsin torumaan. Mutta hän lauhtui kuullessaan kaikesta. Liisan Malmilla olokin näkyi olevan hänelle mieleen.
— Hyvää yötä, mamma. — Liisan ääni oli hellän pehmeä. Hän tunsi äkillistä tarvetta panna kädet vanhan rouvan kaulaan ja puristaa oikein lujasti. Hän muisti äiti-muoria ja se lisäsi hänen polttavaa ikäväänsä. Teki mieli hyväillä, hyväillä — yhdentekevä ketä, kunhan se joku vain olisi osannut edes ottaa hyväilyt vastaan hiljaa ja pehmeästi kuin äiti-muorin suojahuivi.
— Hyvää yötä, toisti hän uudelleen, tuntien että vuosikausien juurruttama tapa ja kauan kestänyt keskinäinen kylmyys teki muun mahdottomaksi.
Nousi kuin pala kurkkuun.
Hänellähän ei ollut ketään, ei ketään, — ei edes tuollaista äiti-muorin suojahuivia.
Täti Amalian huoneesta kuului valittelua. Liisa meni sinne. Hän nukkuikin nykyään täällä vanhusten puolella öisin ollakseen tädille avuksi.
Autettuaan sairasta palasi hän keittiöön, teki sinne tilan itselleen, mutta painui sitten väsyneesti tuolille. Hän oli liian väsynyt pannakseen edes makaamaan.
Konemaisesti hän tarttui pöydällä olevaan lehteen ja avasi sen. Ensi sivun ilmoitusten joukossa sattui hänen silmänsä nimiin: Gertrud Seele, Dresden Bernt Silversköld, Helsinki.