Katsoin hätäytyneenä äitiin. Hän oli aivan kalpea, ja katseessa oli rääkätyn kärsivä ilme. Mutta samalla näin siinä rukouksen.

— Saakoon kiitollisuuskin sijansa, sanoin ja viskasin uudet sataruplaiset pöydälle sedän eteen. Sitte kiiruhdin huoneeseeni, viskauduin vuoteelleni ja tukin suun päänaluksellani, jottei äiti kuulisi kuinka itkin.

Tamara nousi kohentamaan takkavalkeata. Näin että hänen kasvonsa hehkuivat — Joulu ei tuntunut joululta sinä vuonna. Mutta sitäkin sain katua, lisäsi hän hiljaa. — Seuraavana vuonna oli äiti poissa.

Käänsin puheen toisaalle. Kaikki mikä liikutti Tamaraa tuntui myöskin kuluttavan häntä. Ja entisyysmuistot näkyivät poikkeuksetta järkyttävän hänen mieltään. Olin siitä syystä hyvilläni saadessani etsimättömän puheenaineen perheen vanhasta Sanjasta, joka venäläisen palvelusväen tavoin palvovasti ja uskollisesti kuin koira näkyi rakastavan isäntäväkeään. Tiedustelin Sanjan aikaisempia vaiheita ja huomasin arvanneeni oikein. Sanja oli kasvavana tyttönä palvellut Tamaran isoäidillä, naimisiin jouduttuaan eronnut perheestä, mutta leskenä palannut Tamaran äidin luo. Mitättömästä palkasta hän oli seurannut Tamaraa tämän kotiin uskollisesti jakaakseen hänen kanssaan sekä hyvät että pahat päivät. Sanjan pojista oli kaksi jo kaatunut sodassa, kolmas samoin kuin nuori pojanpoika olivat rintamassa.

Hyvä tarkoitukseni ei tällä kertaa auttanut minua pitkälle. Kohta, kun Sanjan tarina oli kerrottu, luistivat Tamaran ajatukset takaisin hänen omiin kokemuksiinsa.

— Köyhyydessä on jotain kauheaa, puhkesi hän puhumaan, jotain paljon, paljon pahempaa kuin se, ettei ole rahaa silloin kuin pitäisi olla. Köyhyys alentaa ihmistä hänen omissa ja toisten silmissä. Se määrää hänen suhteensa koko hänen ympäristöönsä. Se on kova, aina kiduttava puristin.

Koetin vastustaa, tai ainakin lieventää hänen sanojaan. Mutta hän ei antanut minulle suunvuoroa: — Minä tiedän sen. Minä olen sitä kokenut. — Hän puhui etäältä entisyydestä juureutuvalla kiihkeydellä.

— Tietäisitte miten kovaksi ja katkeraksi kävin noina takavuosina! Tunsin rahan arvon niin kipeästi, että loittonin lähimmäisistäni. Pelkäsin tuttavia, jotka mahdollisesti pyytäisivät lainaa. Pelkäsin köyhiä. He ehkä kerjäisivät tai varastaisivat meiltä. — Kerran hädissäni läksin pyytämään apua setä-ukolta, huolimatta siitä, että välimme äidin kuoleman ja minun naimisiin menoni jälkeen kokonaan oli rikkoutunut. Tulin sopimattomasti, huomasin sen. Mutta en uskaltanut kääntyä takaisin. Boris oli taaskin vuoteessa ja viikon kuluessa lankesi kaksi vekseliä maksettavaksi. Niin huolettomasti kuin mahdollista viskasin siksi heti tervehdittyäni tulemaan: setä, onko sinulla rahaa lainata?

Ukko rähähti tavanmukaiseen nauruunsa. — Vai rahaa! Olisit ajatellut rahaa silloin kun otit miehen! Johan minä sanoin.

— Sinä muistutit minulle, että olin jalosukuinen. _Jalo_sukuinen ottaa sen jota rakastaa.