Tamara oli itse ollut asemalla minua vastassa. Hän huomasi hämmästykseni, ja se näkyi ilahduttavan häntä kuten edelliselläkin kerralla hänen ulkomuodostaan lausumani kiitos. Hän kuljetti minua paikasta toiseen, näytti, esitteli ja kertoi. Hän oli niin iloinen ja huvitettu kaikesta, että vähällä olisin erehtynyt uskomaan sitä tulisesti rakastavaa naista, johon luulin tutustuneeni hetkellisten ja herkkien tunteitten lapseksi. Monet pikku seikat osottivat kuitenkin, ettei niin ollut. Ilon alla, jota Tamara tunsi, piili muutakin kuin iloa vanhojen, kauniiden huonekalujen omistamisesta. Ja kun vähitellen pala palalta pääsin tutustumaan koko kodin historiaan, ymmärsin itse miten paljon nuo niin kutsutut "kuolleet" kapineet puhuivat.
Suurin osa kodin irtaimistosta oli kasvattisedän perintöä. Mutta tavarat olivat Tamaralle erityisen rakkaat siksi, että ne alkujaan olivat olleet hänen äitinsä isoäidin, jonka kodissa äiti oli viettänyt sekä lapsuutensa että nuoruutensa. Jo Tamaran äiti oli aikoinaan iloinnut sitä, että hän uudelleen joutui hänelle rakkaaksi käyneeseen ympäristöön. Ja nyt oli kaikki lopulta joutunut hänen tyttärelleen.
— Elämän vaiheet ovat monesti yhtä mutkikkaat ja yhtä hämmästyttävät kuin ihmissydämen salaisuudet, huomautti Tamara. Sitte hän kääntyi puhumaan muusta.
Kaikki se mitä he itse yhdessä Boriksen kanssa ja omin varoin olivat ostaneet, oli hänelle erityisen rakasta. Siihen liittyi lukemattomia pikku muistoja, muista vähäisiä, heille suuriarvoisia ja rakkaita. Kaunis itaalialainen voittoa kuvaava marmoriveistos, joka seisoi laudakolla Tamaran kirjoituspöydän yläpuolella kiinnitti erityisesti huomiotani, "Voitto" oli Boriksen lahja Tamaralle. Se oli aluksi enne, sitte kuva hänen rakkautensa suuresta, voitokkaasta taistelusta.
Ymmärsin, että tuo taistelu Boriksen sairauden ja hänen toisten tähden kärsimiensä tappioiden vuoksi taloudellisestikin oli ollut hyvin kovaa. Sitä ajatellen lausuin ihmettelyni siitä, että kasvattisetä, joka myöhemmin jätti koko omaisuutensa heille, ei heitä silloin auttanut.
Tamara hymähti.
— Siinähän ne ovat nuo odottamattomat sekä elämän että ihmissydämen käänteet! — Vaikka olisin ollut sedän oma lapsi, en olisi voinut odottaa itselleni penninkään perintöä, — en ainakaan naituani Boriksen. Olin jo lapsena liian itsepäinen ja itsenäinen ollakseni ukolle mieliin. Mutta kun lisäksi naimisiin mennessäni en katsonut helisevää nimeä, en valta-asemaa tai varoja, vaan otin köyhän, nuoren miehen, jota rakastin, ei hänen suuttumuksellaan ollut rajoja. Hänellä oli itsellään poikapuoli, — Miniäkseen hän ei kuitenkaan olisi minua tahtonut. Isä ja poika elivät kuin kissa ja koira. Mutta hän halusi luullakseni jonkinlaista kostoa. Ja tiedättekö, mitä hän teki? Olin kuten tiedätte hankkinut itselleni ansiotyötä. Säästelin rahojani kuin saita tarpeen tullen käyttääkseni niitä äidin ja Boriksen hyväksi. Boris oli näihin aikoihin yhtenään sairas. Olin saanut hänet toimitetuksi kuuluisaan parantolaan Dresdenin läheisyydessä. Sinne aijoin, hänelle ja itselleni iloksi, matkustaa joulua viettämään. Mutta arvatkaa, miten kävi?
Tamara nousi ja rupesi kiivaasti astumaan lattiata pitkin. Näytti siltä kuin pelkkä muisto olisi häntä vieläkin järkyttänyt.
— Kun aloin puhua matkastani, jatkoi hän, oli setä huonolla tuulella erään vastasaapuneen hänen poikapuolensa maksamattoman laskun tähden.
— Vai on sinulla rahaa? Oikeen ulkomaanmatkoihin! — Setä viskasi laskun pöydälle eteeni. — Olen minä maksanut siksi paljon sinun puolestasi, että sinäkin kerran voisit maksaa jotain minun puolestani! — Hän katsoa tiirotti minuun toinen silmä ummessa. — Saakoon kiitollisuuskin sijansa!