* * * * *
En tiedä miten pitkälle oleskeluani Tamaran kodissa olisi jatkunut, ellei odottamaton tiedonanto vanhimmalta pojaltani äkkiä olisi sitä keskeyttänyt. Nuorimpani oli vakavasti, joskaan ei hengenvaarallisesti sairastunut ja oli tulossa kotiin hoidettavakseni. Sähkösanoma tuli illalla. Seuraavana aamuna matkustin.
Suurin osa yöstä meni meiltä keskusteluun. Huolimatta sähkösanoman rauhoittavasta sävystä, olin järkytetyssä mielentilassa. En voinut ajatella nukkumista, eikä Tamarakaan suostunut jättämään minua yksin. Hän tilasi juuri ennen toisten maata menoa meille valkeata uuniin, (kevään tulosta huolimatta oli ilta nimittäin kolkko) ja sydänyön aikana hän itse valmisti meille teetä.
Tähän asti olin minä vanhempana ja vahvempana koettanut tukea ja lohduttaa häntä. Nyt hän teki sitä minulle. Tähän asti olin minä häntä puhuttamalla koettanut keventää hänen kuormaansa, nyt kohdistui keskustelumme kokonaan poikiini ja minuun. Vuoromme olivat vaihtuneet. — Ainoastaan kerran luiskahtivat Tamaran ajatukset sanojeni johdosta hänen omaan kohtaansa.
Tamara oli juuri kantanut höyryävän samovaarin pöydälle. Hänen siinä askarellessaan emäntähommissa, seurasi katseeni hänen kauniin, jalomuotoisen kätensä liikkeitä. En voinut olla ajattelematta kaikkea sitä uskollista, uupumatonta työtä, jota nuo kädet olivat tehneet, Äidinsydämessäni heräsi ehdottomasti ajatus: kumpa poikanikin kerran saisivat tuollaisia vaimoja!
Lausuin kai ajatukseni ääneen, sillä Tamaran kasvoille lehahti sama ilon ilme, jonka ennenkin olin niissä huomannut kehuessani häntä ja hänen kotiaan. Siinä ei ollut kiitokseen kipeän itseensätyytyväisyyttä, vaan paremmin työssä uupuneen tekijän kiitollisuutta eteenpäin kannustavasta sanasta.
Emme puhuneet asiasta sen enempää. Mutta minä ajattelin itsekseni miten oivallinen, ihmisten sisäisen arvon mittaaja koetuksen ja murheen aika on. Nykyinenkin hätä nostatti joukottain maani naisia rakkauden suuriin, itseään unohtaviin tekoihin. Toiset taasen iloitsivat entistä upeammista puvuista ja entistä kimaltelevimmista kalleuksista.
— Tamara, sanoin äkkiä, oletko tullut ajatelleeksi, että naisemme nykyään joko kamppailevat sydämessään suuri rakkaus ja suuri tuska tai iloitsevat entistä koreammista helyistä.
— He eivät koskaan ole rakastaneet, sanoi hän yksinkertaisesti, Sitte hän kaasi teetä laseihimme.
Kukaan ei meistä jatkanut puhetta. Yön hiljaisuus vallitsi ympärillämme. Samovaari pöydällä vain puhisi hiljakseen ja keittiön puolelta kuulin kuin tukahutettuja nyyhkytyksiä. Vanha Sanja itki poikiaan.