Seuraavana aamuna saattoi Tamara minut asemalle. Vielä junan astimella hän suuteli minua kiittäen kaikesta mitä olin ollut hänelle hänen suuressa surussaan. Sitte juna vihelsi ja meidän tapaamisemme oli päättynyt.
III.
Runsaasti kaksi kuukautta sain pitää poikani luonani. Huolimatta hänen haavastaan ja siitä, että meillä oli kaksi rintamassa, oli se onnellinen aika. Ainoa mikä teki minut levottomaksi oli, etten saanut tietoja Tamarasta. Heti alussa sain kirjeen, ja kohta sen jälkeen toisen, sitte ei enää sanaakaan. Oli kuin yhteys välillämme kokonaan olisi katkennut.
Heti poikani uudelleen lähdettyä rintamaan, päätin matkustaa Tamaran luo. Ennenkuin ennätin toteuttaa aiettani, sain kuitenkin häneltä omituisen elon merkin. Postissa saapui kirje, jonka kuoreen minulle outo ja nähtävästi tottumaton käsi oli kirjoittanut nimeni. Sisällä löytyi paperinkaistale (ei kirje), johon Tamara selvällä, voimakkaalla käsialallaan oli kirjoittanut:
"Astun yksin tyhjissä huoneissani. Tukkani on käynyt valkeaksi, ja kasvoihini on suru uurtanut syvät vakonsa. Olen parhaissa voimissani olevasta naisesta muuttunut vanhaksi. Käteni vapisee kuin vanhuksen. Astuntani on raskasta.
"Joskus vain selkäni äkkiä suoristautuu, katse kohoaa ja joustavuus palaa jäseniini. 'Hän voi vielä tarvita minua', se ajatus tuo minulle vielä sitä tarmoa ja voimaa mitä minulla oli ennen vanhaan hoitaessani sairastavaa armastani.
"Mutta jos hän vielä tarvitsee minua, minkälaisessa tilassa onkaan hän silloin? Ehkä kädettömänä, jalattomana tai sokeana!
"Anna Petrovna, kahteen kuukauteen en ole saanut vähintäkään tietoa hänestä. Ja juuri tänä aikana ovat taistelut riehuneet hurjimmillaan. Joukkoja kaatuu. Toisia vangitaan. Toiset katoavat teille tietymättömille. Ja näiden joukossa on hän.
"Viime viikkojen epävarmuus on minua kuluttanut enemmän kuin aikaisemmin pelko ja jännitys. Ennen sain toki tietoja hänestä. Ja sain kirjoittaa, milloin pitkälti valvoessani öisin, milloin lyhyitä pikku tervehdyksiä, jotka kuitenkin merkitsivät paljon hänelle, mutta nyt, — nyt on sekin lohdutus minulta riistetty.
"Eräs upseeri toi minulle, ystävällistä kyllä, tietoja taistelusta, jossa Boris katosi. Hänen ollessaan meillä pysyin pystyssä. Olen oppinut hillitsemään itseäni. Mutta kun hän oli lähtenyt, löysi Sanja minut etehisen lattialta.