— Etpä arvaa, mitä tässä on? — Hän otti esille pienen, kirjoitusvihkoa tahi käsikirjoitusta muistuttavan käärön, sylkitteli sitä hetken sylissään kuin pientä lasta ja laski sen sitte hellävaroin matka-arkkuun.
— Siinä on koko eletty elämäni, — rakkauteni mosaikkia, — koottuna
Borikselle.
Hän oli niinä toivottoman pitkinä päivinä ja öinä, jolloin hän ilman minkäänmoista tietoa Boriksesta ja ilman muuta seuraa kuin vanha Sanja, ruvennut kirjeistä ja muistiinpanoista kokoamaan kuvaa elämänsä taistelusta ja rakkaudesta. Siinä oli kirjeitä hänen lapsuusaikansa läheisimmältä ystävältä, jonka kautta hän tutustui Borikseen, vieläpä Tamaran omia tälle ystävälle kirjoittamia kirjeitä, joissa hän kuvasi kihlaustaan ja sitä seuraavaa aikaa. Ystävätär oli Tamaran häitten jälkeen lähettänyt ne takaisin "säilytettäväksi lasten ja lastenlasten iloksi". — Tamara toisti sanat ilman pienintäkään, hänen sisimpänsä arkaa salaisuutta ilmaisevaa äänen värettä.
Paitsi näitä nuoruusaikaa koskevia kirjeitä, oli siinä vielä sellaista, jota Tamara niinä pitkinä öinä, jolloin hän mielensä viihdykkeeksi järjesti kokoelmaansa, oli kirjoittanut, kun ei voinut Borikselle osoitettuun kirjeesen purkaa sisintään. Täten olivat kai syntyneet myöskin ne rivit, jotka minä olin saanut häneltä. Hän ei itse tietänyt mitään niiden lähettämisestä. Sanja oli saanut paperin käsiinsä Tamaran sairastaessa, kirjoituttanut osoitteeni renki-Petjalla, joka oli kirjoitustaitoinen, ja sitte toimittanut postiin. "Kutsuakseen minua rouvan luo", sen hän sanoi suoraan.
— Niin, niin, sanoi Tamara kokoelmaansa selaillen. — Siinä on paljon aukkoja, etenkin keskellä. Me emme kirjoittaneet paljon toisillemme, kun melkein aina olimme yhdessä. — Hän nousi, meni kirjoituspöytänsä luokse ja jäi siihen "Voittoaan" katselemaan. — Mutta alkuna on nuoruusvuotemme ja tutustumisemme, loppuna yölliset, tuskani ja rakkauteni sepittämät kirjeet, keski-osana yhdessä eletyt vuodet, joita ei kuvata eikä tarviskaan kuvata.
Hän painui äkkiä vuoteelleen. Hengitys kävi hätäiseksi ja huohottavaksi, ja kun kumarruin hänen puoleensa, puristi hän kättäni kuin suuressa ruumiillisessa tuskassa. Levottomana rupesin vaatimaan puhelua lähikaupungin lääkärille. Mutta hän esteli. Kaikki oli muka ohi, ja kaikki oli hyvin. Hän oli ainoastaan vähän heikko tautinsa jälkeen.
Minä joudutin häntä levolle, mutta hän oli hämmästyttävän virkeä pitkin iltaa. Vielä vuoteessakin innostui hän kertomaan häistään. Hän tuli juuri nyt erityisen elävästi niitä muistaneeksi erään kokoelmassa olevan kirjeen johdosta. Hääpäivänä oli ystävätär Maruscha Pavlovna äkkiä ottanut häntä vyötäisiltä, likistänyt rintaansa vasten ja huudahtanut: — Kuinka sinä säteilet, Tamara! Sinä olet kauniimpi kuin koskaan. — Ja sulhasesi samoin, oikein ylevän kaunis! Mutta hän on niin kalpea, aivan kuin hän pelkäisi vastaanottaa sinun suuremmoista lahjaasi. — Suuremmoista lahjaa? — Minä en ymmärtänyt. — Eikö se ole suuremmoista, että sinä nuori, kaunis, ihminen sitoudut köyhän miehen hoitajaksi En minä vain sitä tekisi, en. — Mutta minä sittekin melkein kadehdin teitä, lisäsi hän nauraen, ehkä itsekin tuntien, että oli puhunut tyhmästi.
Minä hymyilin, asetuin Tamaran vuoteenlaidalle ja suljin hänet syliini.
— Minä näen vieläkin tuota hääpäiväsi säteilyä kasvoillasi. Mutta minäkin sanon: kauniimpana kuin koskaan.
* * * * *