Pelkäsin, että mielenliikutus olisi heikontanut Tamaraa. Mutta hän oli seuraavana päivänä virkeämpi kuin edellisenä. Samoin sitä seuraavana. Viikon kuluttua pääsimme iloksemme lähtemään.
Niin iloinen kuin Tamara olikin lähdöstämme, oli sillä sittekin erohetken haikeutta. Kuin hyvästellen kulki hän huoneesta toiseen viipyen siellä täällä rakkaitten muistojen pidättämänä. Kun hän viimeisen kerran painoi kotinsa oven kiinni, näin hänen katseessaan ajatuksen: "hänen kanssaan tai ei koskaan."
Kyyneltensä vallassa syleili vanha Sanja emäntäänsä, ja kun ajoimme kylän läpi, huiskuttivat sekä pesijätär Natascha että räätälin vaimo Nastja Nikolajevna meille kotinsa kynnykseltä viime hyvästit. Heilläkin oli miehensä ja poikansa rintamassa, ja he tiesivät mitä matkamme tarkoitti.
Olimme jo etukäteen tilanneet itsellemme samat huoneet, joissa olimme asuneet ensi tutustumistamme seuraavana päivänä. Koetimme joka suhteessa asettaa olomme niissä niin mukavaksi ja kodikkaaksi kuin mahdollista. Tamara etenkin näkyi käsittävän, että hänen suurin tehtävänsä oli vahvistaa ja säästää itseään. Voisihan Boris palata.
Mutta niin ylläpitävä kuin tämä toivo olikin, sisältyi siihen samalla suunnaton pelko. Se oli ollut selvillä meille ennenkin, mutta sen järkyttävä todellisuus kävi meille yhä selvemmäksi joka kerralla, jolloin äärimmäisyyteen saakka jännitetyin mielin seurasimme Suomen kautta palaavien sairasjunien ruhjoutuneita matkaajia.
Siinä sokea kulki jalattoman opastamana, siinä jalaton tukea etsien nojasi kädettömän olkapäähän. Paareilla kannettiin kelmeitä, taudin ja sotavankeuden näännyttämiä, usein lisäksi avuttomasti ruhjottuja olentoja.
Silloin tällöin tarttui Tamara hätäisesti käteeni. Missä? Ja minkälaisena? kysyi katse tuskaa täynnä.
Tunsin miten suuresti se mitä näimme, kulutti minua, tervettä, joka yhtenään sain tietoja pojiltani, Kuinka se silloin mahtoikaan kuluttaa häntä, joka jokaisesta saapuvasta junasta etsi ja odotti ainokaistaan.
Me puhelimme vähän näinä aikoina, — ehkä siksi että elämä puhui meille niin valtavan voimakkaasti. Ehkä siihen vaikutti sekin, että kaikki mistä olisimme voineet puhua, oli enemmän tai vähemmän liikuttavaa. Ja meillä oli mielenliikutusta tarpeeksi.
Kerran palatessamme asuntoomme tavanmukaiselta matkaltamme, tulin Tamaralle huomauttaneeksi, että oli täsmälleen seitsemän kuukautta kulunut tutustumisestamme. Se tapahtui kevättalvella. Nyt oli syksy.