— Seitsemän kuukautta? Eikö siitä jo ole ihmisikä?
Hän oli tavallista väsyneempi ja ehkä myöskin alakuloisempi. Tulokseton odotus hivutti.
Mutta kun hän vähän aikaa oli levännyt huoneeni mukavimmassa tuolissa, virkistyi hän huomattavasti.
— Anna Petrovna, sanoi hän äkkiä, mitä sinä uskot elämästä kuoleman jälkeen?
— Se on kysymys, johon luulen olevan parasta vastata suurella varovaisuudella. Sen voin kuitenkin sanoa: en hetkeäkään epäile, ettei elämämme jatku.
Iloinen tyydytyksen ilme kirkasti hänen väsyneet kasvonsa. — Minä toivoin sitä, sanoi hän ja nyökkäsi. Mutta sitte hän äkkiä nousi, tuli luokseni ja puristi molempia käsiäni niin kuin joskus ennenkin. — Anna Petrovna, se, joka todella rakastaa, hänen täytyy myöskin uskoa sielun kuolemattomuuteen. Hänen sisimmässään on jotain joka todistaa: tämä ei ole luotu maaksi maatumaan. Tässä on ijäisyys-itua.
— Anna Petrovna, hän toisti, ja minä hätkähdin hänen kasvojensa outoa kirkkautta, — Minä en tiedä, mitä varten me oikeastaan olemme luodut. Mitä siitä eri tahoilta olen kuullut, ei koskaan täysin ole tyydyttänyt minua. Mutta minä tunnen, että pohjaton rakkauteni Borikseen — (hän ojensi kätensä kuin ikävöityä syleilyä kohti) — ei ole minun synnyttämäni, vaan on kotoisin jostain oman itseni ulkopuolelta, lähteestä, joka on hyvä, syvä ja pyhä. Ja sitä lähdettä kohti kurottautuu koko sieluni.
Oli kuin kireimmilleen pingoittunut jänne samassa olisi lauennut. Hän painui väsyneesti takaisin tuoliinsa, ja minä kuulin hänen mutisevan: Kun näkee paljon kärsimystä ja kun itsekin kärsii, oppii kaipaamaan tukikohtaa elämälleen.
Puhelumme katkesi siihen. Hetken kuluttua Tamara nousi ja sanoi hyvää yötä. En seurannut häntä, sillä hän tuntui kaipaavan yksinäisyyttä. Mutta omituinen levottomuus hiipi mieleeni.
Seuraavana päivänä, kun taas rinnan seisoimme tarkastamassa haavoittuneiden kuljetusta vasta saapuneesta sairasjunasta, tarttui Tamara äkkiä ja hätäisesti käteeni. Ohitsemme kannettiin juuri paareilla keski-ikäiseltä näyttävää miestä. Koko vartalo oli vaippojen peitteessä, ja silmät olivat ummessa kuin nukkuvalla, mutta suu, tuo suu —