Tamara tuijotti siihen katse lasittuneena. Eihän hän voinut erehtyä? Tunsihan hän suun, joka hänen kauttansa oli oppinut hymyilemisen taidon, joskin se nyt näytti unohtaneen sen.
— Boris, Boris! — Tamara vapisi yltyleensä. Minä melkein kannatin häntä, meidän hätäisesti seuratessamme sairassaattuetta ympäröivää ihmisvirtaa.
Samassa silmänräpäyksessä, jona paarit hetkeksi laskettiin päämääränä olevan sairaalan käytävään, oli Tamarakin niiden ääressä.
— Onko hän pahastikin haavoittunut? — Hän kääntyi hätäisesti vieressä seisovaan "sisareen", katse lakkaamatta kiintyneenä yhä ummessa oleviin silmiin.
— Haavat selässä ovat jo parantuneet, ja hänellä on näkönsä, mutta kädet — —
— Mikä käsi?
— Molemmat.
Tamara ei äännähtänytkään, mutta hän kävi niin kuoleman kalpeaksi, että kiireisesti kietaisin käteni hänen vyötäisilleen.
Samassa sairas liikahti. Umpeen painuneet silmäluomet kohosivat väsyneen hitaasti. Katse tähtäytyi kysyvänä, miltei hämmästyneenä ensin sairassalin korkeaan kattoon, sitte läheisyydessä näkyviin vuoteisiin. Viimein pysähtyi se Tamaraan.
Hän oli jo polvillaan paarien vieressä — Boris, oma armaani. Sinä olet kotona minun luonani.