Hillitön kyyneltulva syöksyi sairaan silmistä.
— Tamara, sinäkö täällä!
— Täällä, sinun luonasi! Tätä hetkeä varten olen koettanut elää.
— Enkä voi hyväillä sinua, en koskaan, koskaan enää!
— Mutta sinä voit tuntea kuinka minä sinua hyväilen!
— Ei koskaan, ei koskaan enää! — Paarit miltei vapisivat hänen nyyhkytyksistään. — Näin katkeraksi en sitä aavistanut.
— Boris, rakkaani, me näemme toisemme, omistamme toisemme!
Kyyneleet valuivat yhä virtanaan Boriksen kasvoja pitkin. — En niitäkään voi kuivata enää! — Ääni värisi katkeraa tuskaa.
— Sitä vartenhan minä elän ja olen olemassa, että minä ne kuivaisin!
Sairaan itku lakkasi hetkeksi. Hyväileviä käsiä kaipaavana hän kumarsi päänsä lähemmäksi Tamaraa, ja kuulin hänen kuiskaavan: — Tamara, elämäni, iloni, — kaikkeni!