Minä hiivin hiljaa pois.
* * * * *
Tapasimme vasta illalla Tamaran palatessa hotelliin. Silloin hän lyhyesti kertoi kaikesta.
Hän oli ollut Boriksen luona niin kauan kuin se oli mahdollista. Kun viimein yöhoitaja tuli käskemään häntä pois, oli aivan kuin he uudelleen olisivat riistäneet Boriksen häneltä. Hän kumartui rakkaansa puoleen ja kuiskasi: Boris, minun täytyy erota sinusta tänä iltana, mutta sitte en tee sitä, en koskaan, en koskaan enää. — Sitte hän vastustamattoman tunteen vaatimana lankesi polvilleen, kietoi vielä kerran käsivartensa Boriksen ympärille ja toisti katse hänen katseessaan heidän rakkautensa tunnussanat: "ilossa ja murheessa, köyhyydessä ja rikkaudessa — kunnes kuolema meidät eroittaa."
* * * * *
Heti hänen kerrottuaan tästä sanoimme hyvää yötä toisillemme. Mutta minun oli mahdoton nukkua. Omituinen levottomuus valvotti minua. Niin varhain kuin se mielestäni kävi päinsä hiivin siksi hänen huoneeseensa. Silloin hän oli vuoteessaan kuolleena. Pöydällä hänen vieressään oli hänen Borista varten kootut kirjeensä. Niiden kansilehdelle hän oli omistuksen alle kirjoittanut ne sanat, jotka eivät ainoastaan olleet hänen viime sanansa Borikselle, vaan joihin samalla sisältyi koko hänen elämänsä ja hänen suuren rakkautensa tarina.
ILJA RIFFKIN
Ilja Riffkin makaa sotavangin kovalla vuoteella. Kuume polttaa hänen suonissaan ja säärentynkiä särkee. Kovat pistokset panevat hänet tuontuostakin käpristymään kokoon kuin maassa kiemurteleva mato.
Hän makaa pitkät ajat horrostilassa, jossa hän ei ole tietoinen muusta kuin kolotuksesta ja särystä, jota hän tuntee kipeän ruumiinsa joka kohdassa. Toiste on hän hyvinkin tietoinen olemassaolostaan. Hänestä tuntuu silloin siltä kuin koko hänen eletty elämänsä, nykyhetki, menneisyys, vieläpä tulevaisuuskin lujasti kietoutuisi hänen ympärilleen. Milloin tapahtuu se selvinä ajatuksina, joita hän, joskin hetkeksi vain täydellisesti hallitsee, milloin sekavina kuumehoureina. Välistä hän istuu kotona työpöydällään ja vilkaisee silloin tällöin pihamaalle, missä Meuschen lapset, mustakiharainen Leije ja pieni Haim Jankel leikkivät, toiste makaa hän kyyrysillään juoksuhaudassa ja kuuntelee miten schrapnellisade räiskyy hänen ympärillään.
Mutta joka paikasta kiertyvät hänen ajatuksensa aina yhteen ja samaan kohtaan: äitiin. Joskus hän yrittää nousta. Hän tahtoo mennä äidin luo. Kukaan ei saa kertoa äidille, että hän makaa sairaana. Se veisi hengen äidiltä. Hän sai halvauksen silloin kun Meusche hukkui. Jos hän nyt tietäisi, että Iljakin makaa täällä…