— Milloin?
— En tiedä, Mutta pian kai on teidän vuoronne.
Iljan voimat palaavat hämmästyttävän pian. Ääni on tosin niin heikko, että se usein painuu kuiskaukseksi, ja hengitys käy vaivaloisesti, mutta katse on eloisa ja tarmokas. Elämänliekki palaa siinä ei enää lekoittavan heikkona, vaan täynnä elämisen toivoa ja halua.
Lääkäri ei enää puhu säärien poikkisahaamisesta. Tehkööt kotoiset lääkärit sen. Hoitajatarkaan ei jouda pysähtymään Iljan kohdalle. Mutta Ilja ei sitä kaipaakaan. Hän elää jo kotona. Hän suunnittelee töitään, puhelee äidin kanssa ja kiikuttaa Haim Jankelia polvellaan.
Kaikessa hiljaisuudessa siirretään sotavangit sairaalasta sodassa ruhjoutuneitten junaan, mutta Ilja Riffkin kuulee kuin juhlakuorojen veisuuta. Hänen katseensa palaa. Hän tuntee äidin siunaavan käden päälaellaan. Rohele ojentaa hänelle kätensä, silmissään uskollisen vaimon lämmin katse, ja Haim Jankel riippuu hänen kaulassaan.
Ruotsin puolella kohoavat Iljan ilontunteet kohoamistaan. Hän nauttii mukavasta vuoteesta, joka pehmeydellään aivan kuin hyväilee hänen laihaa, särkevää ruumistansa. Katse kulkee hyvämielisenä ilmavan, puhtauttaan paistavan sairasvaunun seiniä pitkin, ja mieli virkistyy ihmisten ystävällisyydestä.
Sekä lääkärit että hoitajat ihmettelevät Iljan sitkeyttä. Hänen täytyy moneen kertaan kertoa heille siitä, miten hän täydessä tajussaan makasi kolme vuorokautta taistelutantereella tunnottomiksi paleltuneine säärineen, miten hän sitte on kärsinyt leikkaukset, monen kuukauden sotavankeuden sekä sen aikana useampia taudinkohtauksia.
He hymyilevät hänelle, nyökkäävät ystävällisesti päätään ja jatkavat matkaa toisten luo.
Iljan katse seuraa heitä. Hän hymyilee voittoriemuisena itsekseen ja sanoo hiljaa: Minulla on äiti ja Haim Jankel. Hän ymmärtää, että se, jolla on suuri tehtävä, jaksaa kantaa paljon. Ja hän tuntee, ettei mikään muu olisi voinut häntäkään auttaa. Ne päivät ja yöt, mitkä hän vietti taistelutantereella paleltuneine säärineen, kykenemättä liikkumaan mutta koko ajan tietoisena seuraten ensin omien joukkojen etenemistä, sitte niiden pakoa vihollisen seuratessa kintereillä, ovat sekä kiduttavan että kuluttavan syvälle syöpyneet hänen tietoisuuteensa. Vähäisinkin ajatusyhtymä panee hänet uudelleen kokemaan kaikkea. Hän makaa uudelleen joukkojen jaloissa. Hän kuulee kuoleman kanssa kamppailevien voihketta ja sydäntä särkeviä rukouksia: vettä, vettä, vettä.
Sellaisina hetkinä tuntuu hänestä mahdottomalta elää. Muistot tekevät hänet kuin hulluksi. Hän sanoo itselleen, että se, joka on kokenut tällaista, ei voi eikä ole oikeutettu palaamaan elämään.