veisaa kuoro.
Iljan katse kostuu, ja autuas ilo virtaa koko hänen olemuksensa läpi.
Kun lääkäri jumalanpalveluksen jälkeen lähestyy Iljan paaria, alkaa Ilja kohta puhua sääristään. Hän on muuten terve, mutta sääriä on lyhennettävä, jotta pakotus lakkaisi. Se olisi tehtävä pian, sillä hänen täytyy kiireesti voimistua ja päästä kotiin.
Lääkäri nyökkää ja lupaa myöhemmin palata takaisin. Nyt hänellä on kiire.
Hoitajat kantavat Iljan hänen vuoteeseensa. Hänelle tuodaan voimakasta, hyvää ruokaa, ja hän syö hyvillä mielin ajatellen itsekseen, että tämä vain on enne elämän kääntymisestä paremmalle puolelle.
Terveemmät syövät pitkien pöytien ääressä. Aterian päätyttyä he rupeavat liikuskelemaan ympäri, mikä kepin mikä kainalosauvojen varassa. He tupakoivat, tekevät tuttavuuksia ja nauttivat vapaudestaan.
Ilja seuraa kaikkea. Särky säärissäkin asettuu vähän. Hänen on niin hyvä olla. Hän juutalaisena tietää mitä vankeus vieraalla maalla merkitsee. Sentähden hän iloitsee toistenkin puolesta. Nythän hän itsekin sitä paitse maistaa kotiinpaluun autuutta.
— Sore-äiti, Sore-äiti! toistaa hän. Ja hänestä tuntuu kuin hyväileisi hän armastaan.
Iljan vuoteen jalkopäähän pysähtyy samassa mustapukuinen nainen. Naisen vaatteet ovat likaiset ja repaleissa. Hän painaa poveaan vastaan rintalasta, jonka ympärille rääsyinen huivinsiekale on kietaistu. Nainen katsoo Iljaan ja Ilja naiseen. Näin tuijottavat he hetken toisiaan silmästä silmään.
— Oletko se sinä Nastja Nikolajewna, saa Ilja viimein kysytyksi.