— Oletko sinä Ilja Riffkin? Sinähän olet vanha, valkotukkainen mies.
Iljan käsi nousee päälaelle aivan kuin tukan valkeutta tunnustellakseen. Todellakin, kaksikymmenviisivuotias vanhus! — Hän nauraa. Mutta sitte hän kokoo kaiken voimansa. — Nastja Nikolajewna, miten olet sinä täällä? — Se purkautuu kuin hätähuuto.
— Etkö sinä siis tiedäkään? Sota on tullut meille asti.
Ilja painuu takaisin vuoteelle. Totta, totta siis kuitenkin se, mitä hän ei ole tohtinut eikä tahtonut uskoa.
Nastja Nikolajewna näkee suuren tuskan sairaan kasvoilla. Hän ymmärtää, että hänen täytyy sanoa sanottavansa varovaisesti. Mutta hänen omat tunteensa ovat turtuneet. Hän puhuu kuin käyntiin pantu kone, ja hänen katseensa tuijottaa lasittuneena suoraan Iljaan.
* * * * *
— Hevoset, lehmät, rahat, kaikki meni, — meiltä ja joka talosta.
Lapsi herää samassa ja alkaa itkeä. Nastja Nikolajewna koettaa hysytellen tyynnyttää, — Tämä on vankeudessa syntynyt, sanoo hän ja tuijottaa yhä eteensä. — Kolmen viikon vanha.
Kun ei Ilja puhu eikä liikahda, jatkaa Nastja:
— Ilja Riffkin, sinä pidit teidän perhettänne pystyssä. Sinä kokosit ja hankit, — Isä teki sitä meillä. Hän iloitsi jokaisesta huonekalusta ja jokaisesta elukasta ihan kuin lapsesta, — Kun hän näki kaikki raunioina, nousi se hänelle päähän. Hän läksi astumaan ihan suoraan vihollista kohti ja otettiin vangiksi. — Minä en voinut jättää häntä. Hän oli vanha mies. Minä läksin jälessä, ja he ottivat minutkin. Mutta minä löysin hänet. Hän ei enää tuntenut minua, ei välittänyt mistään. Ei nukkunut. Ei syönyt. Mutta minä sain olla hänen luonaan. Ja minä hänet hautasin. Sitte syntyi tämä lapsi.