Ilja on koko ajan lakkaamatta tuijottanut Nastjaan. Hänen kasvonsa ovat vähitellen kivettyneet kuin tämänkin. Nyrkit ovat puristuksissa. Silmät palavat mustina kuin kekäleet.
Hän karkaa istumaan, — Nastja Nikolajewna, eikö sinulla ole sydäntä.
Miksi et puhu minun äidistäni?
— Sinä tiedät, hän oli vanha ihminen – – –
— Oli —?
— Niin, ja hän suri kovin sinun kohtaasi. Sitte kun vielä pojanpoikakin meni — —
— Haim Jankel?
— Se tapahtui silloin, kun hankittiin pakoa. Omaa sotaväkeä oli kylässä, ja sitte tuli vihollinenkin yht'äkkiä. Ei kukaan tiedä miten se oikeastaan tapahtui, mutta kuula oli sattunut poikaan. — Äitisi ei enää kestänyt sitä.
Ilja Riffkin kääntyy selin Nastja Nikolajewnaan, heittäytyy pitkäkseen vuoteelleen ja ummistaa silmänsä. Kukaan ei saa häntä puhumaan tai liikahtamaan. Hän makaa kuin kuollut. Oikeastaan hän ei ajattelekaan. Ainoastaan kerran läikähtää outo ihmettely hänen sisimmässään, kun hänen mieleensä johtuu että hänkin vähän aikaa sitte rukoili, kiitti ja piti elämää hyvänä lahjana. Hän ei silloin tietänyt, että se oli julmaa ja ylivoimaista sekä hänelle että muille.
* * * * *
Seuraavana päivänä saa lääkäri Iljan vihdoin avaamaan silmänsä. Hän on kotvan aikaa seisonut vuoteen ääressä, kuunnellut sairaan suonta ja hengitystä, puhutellut ja kysynyt vastausta saamatta, mutta sitte hän alkaa puhua sääristä.