— Te pyysitte eilen, että sahaisin ne lyhemmäksi.
Sairaan silmät revähtävät yht'äkkiä auki. Eilen? Hän koettaa muistella.
Eikö siitä jo ollut ihmisikä?
— Se on turhaa — sanoo hän viimein.
— Särky hivuttaa voimianne.
— Antaa hivuttaa, — Hän ummistaa uudelleen silmänsä ja kääntyy selin lääkäriin, joka hetkeksi neuvottomana jää seisomaan vuoteen viereen.
PAUL PAULOVITSIN KASVOT
Sali oli suuri ja valoisa. Sen avatuista akkunoista tulvahti lämmin, voimakkaasti tuoksuva kesäilma huoneeseen. Se toi sinne tervehdyksen elämästä, joka edistyi ja kehittyi kuten ennen huolimatta kaikesta, mikä järkyttävän voimakkaasti kuin ruhjova junaonnettomuus oli viskannut lukemattomien elämän tavallisuuden tasaiselta radalta.
Dimitri Droscheffskyn katse seurasi tuulen hengessä hiljaa ja vilvoittelevasti liehuvaa uudinta. Ulkona vallitsi nähtävästi pyhäinen sunnuntairauha. Auringon paiste ja silloin tällöin kajahtelevat kirkonkellot toivat sitä tänne sairassaliinkin.
Dimitri rupesi tarkkaamaan kellojen erilaisia ääniä. Toisten oli kirkas ja kantava, toisten matala, surunvoittoinen. Mutta hänestä ne sittekin puhuivat samaa. Ne soittivat kaikki ihmisille sanomaa ajasta, jolloin veli ei nosta miekkaa veljeä vastaan, vaan jolloin ihmismielissä vallitsee samanlainen pyhäinen rauha kuin ulkona kesäisessä luonnossa.
Dimitri hymähti. Sekä hoitaja että hoidokkaat katsoivat monesti pitkään häneen. He ehkä ihmettelivät sitä, että vuoteessa makaava sotavanki tuntui ajattelevan valoisia rauhanajatuksia, jotka siunaavina kuin itse päivänpaiste pyrkivät kohdistumaan kaikkiin.