Mutta mihin sitä luonnostaan meni. Sotavankinakin hän oli sama kuin ennen, valoisan maailmankatsomuksen ja iloisen, luottavan toivon mies. Niitä kai nykyään tarvittiin. Ja juuri täällä. Oli täällä kärsimystä tarpeeksi.

Hän vavahti samassa. Sairasvuoteet hänen ympärillään panivat hänet ajattelemaan taistelun tekemää jälkeä, ja siitä luistivat ajatukset Pauliin. Mutta siihen ne pysähtyivät. Siinä oli kohta, jossa hän ei uskaltanut katsoa totuutta silmiin.

Ikäänkuin viihdytelläkseen itseään rupesi hän muistelemaan Paulin ja oman ystävyytensä alkua.

Se syntyi jo poikavuosina heidän luokkatovereina käydessään Pietari-Paavalin koulua. Paul oli silloin vasta ollut muutamia viikkoja koulussa, Dimitri pari vuotta. Koko tänä aikana oli Dimitri ollut luokkansa ensimäinen, johtava mies joka asiassa. Läksyistään ei hän paljon välittänyt. Hän osasi joka tapauksessa paremmin kun muut. Mutta hän ei alentunut kiinnittämään huomiota siihen. Hän ei etsinyt opettajien enemmän kuin toverienkaan suosiota. Päinvastoin pani hän etenkin opettajien nähden maineensa luokan parhaimpana rohkeasti alttiiksi, ja tämä tietysti korotti häntä toveripiirissä. Hän tiesi sen. Mutta toveriensakin suosion hän otti vastaan hänelle ominaisella huolettomuudella. Hän tunsi asemansa, mutta ei antanut toisten sitä tuntea.

Dimitri oli ollut luokkansa ensimmäinen siinäkin suhteessa, että häntä käytettiin luokan yhteisenä omanatuntona. Tiedettiin, että hän oli horjumaton oikeuden mies, ei turhan tarkka, mutta tiukka kun niin vaadittiin. Hänen tutkittavakseen lykättiin sentähden kaikki asiat. Jos hän antoi anteeksi, antoivat toisetkin, jos hän vaati rangaistusta, ei kukaan uskaltanut sitä vastustaa. Yhteinen oikeudentunto hyväksyi tavallisesti rankaisumuodonkin, jota hän ehdotti.

Paul Paulovits oli syyslukukauden alkaessa tullut kouluun, Dimitrin luokalle. Hän huomattiin "uudeksi"; muuta huomattavaa ei hänessä ollut. Hän oli ujo ja nähtävästi tottumaton toverielämään. Hän puhui hitaasti, joskus änkyttämälläkin. Hänen vastauksissaan oli monesti jotain sokean astuntaa muistuttavaa, jotain epäröivää eteensä tunnustelemista.

Dimitrin huomio kääntyi Pauliin vasta eräällä latinantunnilla.

Oltiin kääntämässä Vergiliusta. Opettaja Kiril Wladimirovits oli huonolla tuulella. "On riidellyt eukkonsa kanssa", ilmoitettiin silmäniskulla miehestä mieheen. Dimitri hyväksyi nyökäten tiedonannon.

Opettajan huonotuuli tarttui poikiin. He käänsivät päin seiniä. Wladimirovits paiskasi vihoissaan kirjansa kiinni. — Mitähän ilvettä taaskin olette pitäneet, koska ette osaa mitään?

— Kiril Wladimirovits! — Eräs oppilaista viittasi ja nousi. — Minä en muistanut tätä käännöstä. Minä luin kielioppia.