Joutuessaan näkemään sodan tekemää tuhoa, auttoi Dimitriä hänen valoisa, optimistinen katsantokantansa ja hänen uskonsa, että sota sittekin terveellisenä suoneniskuna oli edistävä ihmiskunnan parasta. Sodan raaistava puoli oli sitäpaitsi suuresti vähentynyt sen kautta, että nykyajan murha-aseet usein panivat joukot taistelemaan silmänkantomattomissa olevaa vihollista vastaan. Ja sillähän jo oli jotain voitettu.
Dimitrin tyytyväisyyttä lisäsi tietoisuus, että hän monesti oli voinut säästää toisia ja lieventää heidän kärsimyksiään. Hänen miehensä jumaloivat häntä, ja sekä ylempänä että alempana olevat pitivät häntä onnen lellipoikana, jota haluttiin matkaan, kun oli kysymyksessä jokin uskalias yritys. Onni petti harvoin Dimitri Droscheffskyn ollessa matkassa.
Juuri tällaisella matkalla Dimitri ensi kertaa joutui katsomaan vihollista kasvoista kasvoihin. Ja silloin tuo ihmeellinen tapahtui.
Heitä oli pieni joukkue tiedusteluretkellä vihollisen rintamaan päin. He kulkivat omilla alueillaan, mutta siellä liikkui myöskin paljon vihollisia. Kaikki tapahtui yks kaks. He olivat juuri päässeet pienelle mäen rinteelle, kun metsästä vingahtava kuula kaatoi yhden heistä. Vihollinen oli niskassa. Nyt oli taisteltava.
Dimitri ei muistanut Paulia. Yhtävähän hän ajatteli sitäkään, että hän nyt ensi kertaa seisoi surmanase kädessään lähimmäisensä edessä. Hän taisteli henkensä puolesta.
Mutta tarkasti tähdätty ase hervahti yhtäkkiä hänen kädestään. Silmänräpäys senjälkeen hän tunsi vihlovaa kipua oikeassa käsivarressaan. Repäisevä kuula silpoi sen sijaltaan. Dimitri horjahti, satutti päänsä johonkin ja meni tainnoksiin, Hän heräsi saksalaisten sotavankina.
Hän ei oikeastaan ollut pahoin haavoitettu. Oikea käsi tosin oli poissa, ja hän oli saanut tärähdyksen aivoihinsa. Mutta tärähdyksestä johtunut tiedottomuus oli nyt ohi. Paraneminen edistyi nopeaan.
Sairassalin ovi avautui samassa. Kynnykselle ilmestyi nuori, solakkavartaloinen ja hienohipiäinen vänrikki, joka joskin hiukan ontuen kiiruhti salin läpi Dimitri Droscheffskyn vuodetta kohti.
Kävi kuin sähkövirta Dimitrin koko olemuksen läpi. Se oli hän, juuri hän! Ja hän muistutti todellakin Paulia.
Dimitri kohoutui kyynärpäälleen, esitti itsensä ja ojensi tulijalle vasemman kätensä. — Ettekö istu?