Nuori vänrikki kumarsi, — Kiitoksia, minulla on kiire. Olen juuri kotiin lähdössä.
Mutta te olitte pyytänyt — —
— Niin, minä pyysin saada tietoja siitä miehestä, jota aijoin ampua, mutta joka sensijaan ampui minulta käsivarteni. Ja nyt sainkin tavata teidät itsenne!
Nuorukainen kumarsi. Hän näytti hämmentyneeltä. — Sota on sotaa, hän sanoi.
— Sota on sotaa. Minä ymmärrän. Älkää luulko että syytän teitä. Te teitte parhaanne ja minä samoin. Mutta nähkääs, minä en voinut ampua teitä.
Vänrikki vilkastui. Oliko sillä siis todella syynsä? Hän muisti tapahtuman selvään. Se hämmästytti häntä silloin. Mutta sitte se painui unohduksiin. — Te tähtäsitte. Luulen että olisitte ehtinyt ennen minua. Mutta kätenne painuikin samassa, ja minä ammuin.
Dimitri kohoutui sotilaallisen suoraksi vuoteellaan. Hänen silmänsä säteilivät, ja suu oli hymyssä.
— Sillä oli syynsä. Minulla on hyvä ystävä, — teidän näköisenne.
Minun oli mahdoton ampua.
Vänrikin katse painui. Ihminen ja sotilas taistelivat keskenään. — Minulla ei ole lupa kiittää tekoanne, — mutta äitini siunaukset tulevat seuraamaan teitä. — Hänen huulensa vavahtivat. Oli monta, joille hänen nuori elämänsä oli kallis.
— Seuratkoot ne ystävääni. — Dimitrin ääni värähti.