Matkalla he eivät tietäneet mitään toisistaan. Mutta perille jouduttuaan —, tai oikeammin kotimatkan etäisessä pohjoismutkassa, he tulivat naapureiksi. Toinen heistä sijoitettiin sotavankisairaalan suuren salin etäisimpään nurkkaan, toinen vieressä seisovaan vuoteeseen.
Näytti melkein siltä kuin järjestelyssä olisi piillyt jokin ajatus, niin perin erilaiset olivat nämä vierustoverit. Toinen oli joukkonsa iloisin mies, toinen oli ainoa, joka ei ilmaissut vähintäkään iloa kotiinpääsöstä. Toisella ei ollut yhtään mitään matkassaan, sillä iloisella oli tavallista suurempi matkapussi, jota hän ei, ellei se käynyt välttämättömäksi, hetkeksikään heittänyt luotaan. Toinen katseli tuontuostakin osaaottavasti vierustoveriinsa, toinen ei koskaan edes kääntänyt päätäänkään toveriinsa päin. Hän oli sokea ja hänellä oli side silmillä.
Näkevä, joka oli iloinen luonteeltaan, puheli aina kun vain sai tilaisuutta siihen. Hänen täytyi jakaa iloaan muillekin. Ja sekin, että hänen vierustoverinsa oli sokea, kehoitti häntä puhumaan. Täytyihän sokean edes saada kuulla, kuulla jotain iloista. Ja hänellä oli iloista puhuttavaa.
— Tiedättekö, meillä on vain laskettavana pitkä alamäki läpi Ruotsin.
Sitte olemme kotona.
Sokea kuuli riemuväreen joka sanassa, ja se vihlasi hänen sisintään kuin miekan terä. Hän ei vastannut.
— Jos uskaltaisin, niin soittaisin teille. Mutta en vielä tiedä, onko se luvallista, — Hän puhui kuiskaamalla. — Soitto on oivallista lääkettä.
Sokea päätti mielessään, että hänen vierustoverinsa oli hyvin nuori. Vanhemman ääni ei koskaan voisi ilmaista tuollaista yli äyräitten tulvehtivaa iloa, ei ainakaan sen, joka sodan kauhut nähtyään palaa rintamasta.
— Koetelkaahan mitä minulla on tässä!
Sokea kuuli vierustoverinsa kopistelevan tavaroitaan. Sitte hän tunsi, että jotain työnnettiin hänen viereensä. Hän kuljetti käsiään tunnustelevasti peitettä pitkin ja sai käsiinsä viulun.
Toinen vetäisi jousella pari kertaa kielien poikki ja naurahti.