— Oletteko kuulleet moista senjälkeen kuin läksitte kotoa! — Ääni oli ylpeä kuin kepposistaan kehuskelevan koulupojan.
Taas vetäisi hän muutamia rajun iloisia säveleitä, sitte hän alkoi kertoa. Hän puhui nyt matalalla äänellä, melkein kuiskaamalla, mutta nytkin värisi joka sana hillittyä iloa. Viulu oli koko ajan seurannut häntä. Hän oli peljännyt sen kadottamista melkein enemmän kuin henkeään. Kukapa oikeastaan ennätti ajatella henkeään sodassa. Vaaraa hetkenä oli muuta ajattelemista, ja kun vaara oli ohi, oli hän aina ajatellut viuluaan.
Tämä ei ollutkaan mikään tavallinen viulu. Se oli aito Cremonalainen. Se puheli, itki ja iloitsi ihan kuin ihminen. Sillä oli sisimmässään kaikki ihmisrinnan säveleet, ja se ilmaisi ne ymmärrettävämmin, täyteläisemmin ja ihanammin kuin konsanaan sanat.
Tämä viulu oli myöskin hankkinut hänelle sen pikku vaimon, joka nyt kotona odotti häntä.
Sokea makasi liikahtamatta. Ei mikään hänessä ilmaissut, kuuliko hän vai eikö, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön.
Mutta kukapa ei mielellään kuulisi tuollaisesta herttaisesta pikku vaimosta, joka oli sulaa päivän paistetta kullalle vivahtavista ruskeista kiharoistaan kiiltonahkaiseen kengänkärkeensä saakka.
Sentähden toinen jatkoi.
Jo heidän ensi tutustumisensa oli ollut kuin kirkasta kevätpaistetta. Tosin se alkoi kuutamokävelyllä, mutta siinä ei ollut mitään haikeamielistä haaveilua, sulaa iloisen kirkasta kevätaurinkoa vain.
Hän oli lähtenyt virkistysmatkalle Sveitsiin. Cremonalainen, jonka hän äsken oli saanut isoisältään, oli hänellä matkatoverina. Rajattoman hyvällä tuulella hän kierteli Zürichin nähtävyyksiä ihailemassa. Illalla hän hankkiutui Zürichbergiin, sai viimeisen vapaana olevan huoneen, tilasi illallisen itselleen ja asettui parvekkeelle nauttimaan sekä näköalasta että illallisesta.
— Ehkäpä hän nukkuu. — Kertoja katsoi hetkisen kysyvästi vierustoveriinsa. Sitte hän ajatuksissaan jatkoi keskeytynyttä kertomustaan. Kaikki oli yhtäkkiä käynyt niin eläväksi hänelle kuin olisi se vasta tapahtumassa.