— Kuuletteko? Me palaamme kotiin, — odottavien luo.
Sokea ei liikahtanut. — Hän soittaa toisten iloa ja riemua, ajatteli hän. Minulle hän soittaa maasta, jossa paimenpoikanen jokeltaa ja kellot kilahtavat, maasta, joka oli ainoa ystäväni ja jota silmäni ei koskaan enää näe.
* * * * *
Hänen täytyi taas ajatella, millä inholla hänen vaimonsa kääntyisi pois hänestä. Sokeudessaan hän näki sen kuin ruumiillistuneena.
— Kuulkaa! Ymmärrättekö näitä säveleitä?
Soittaja kumartui sokean puoleen. Hänen äänensä väreili herkkänä kuin viulun kieli. — Näin jokeltaa pieni lapsi! —Ymmärrättekö, hän on nukkunut levollista, makeaa lapsen unta. Sitte hän ynähtää unissaan, — näin — ja nyt hän herää, — itkasee pikkuisen, mutta näkee äidin ja nauraa! Näin, näin! — Kuuletteko, se on oman pikku poikani ääni! Se on puhunut minulle vankeuden maassa. Se on kutsunut ja kutsuu minua kotiin!
Sävelet loppuivat autuaalliseen jälleennäkemisen iloon. Sokea kuuli soittajan pistävän viulun pussiinsa.
— Teistä minä kai olen puolihassu, mutta tiedättekö, minä rakastan aivan rajattomasti tuota pientä, pehmeätä olentoa, jota en vielä koskaan ole nähnyt.
Hän naurahti kuin hämillään. — Kotiin palaava sotavanki on kai hullu ilosta, lisäsi hän itseään puolustavasti.
Samassa tuli hoitaja. Hän tiedusteli kunkin vointia, korjasi vuoteita ja toivotteli hyvää yötä. Vahvistava lepo oli tarpeen. Seuraavana päivänä oli jatkettava matkaa.