— Kotiin, täydensi soittaja, ja kävi kuin hyminä läpi huoneen. — Nukkukaa tekin hyvin, jatkoi hän, kääntyen sokean puoleen, samalla kepeästi koskettaen häntä, ilmaistakseen kenelle hän puhui. — Uni antaa voimia iloitsemaan.
— Kiitoksia! — Ääni ei enää ollut kylmä, mutta se oli väsynyt, läpeensä väsynyt. Illan tulo, josta hän toisten kautta sai tiedon, muistutti hänelle aina hänen nykyistä täydellistä avuttomuuttaan. Vuoteessa kääntyminenkin muistutti, että hänen oli mahdoton kääntyä valoon päin.
Nämä ajatukset kuluttivat ja kiduttivat häntä. Ja kuitenkin täytyi ajatella. Eihän hän muuhun kyennyt.
Hän naurahti taas niin ilkeästi, että hän itsekin säikähti sitä. Hänen mieleensä oli johtunut, ettei hän koskaan niinkuin muut illoin voinut ummistaa silmiään. Hänellähän ei ollut silmiä.
Niin, hän oli ilkeästi ruhjottu raukka, jota kuka tahansa milloin tahansa saattoi pettää, mies, joka ei enää voinut elättää itseään, mies, jolta kaikki oli riistetty.
* * * * *
Ajatus etsi haparoiden tukikohtaa.
Saattoiko kaiken takana sittekin olla tarkoitusperä, päämäärä, joka teki elämän elämisen arvoiseksi?
Jos saisi ajatella niin, jos voisi luottaa ja uskoa johonkin, ehkä silloin jaksaisi elää tulematta hulluksi.
Häntä alkoi huimata. Hän tunsi suurta ruumiillista heikkoutta. Sieluntuskat olivat jo kauan kiduttaneet häntä, ja vierustoveri oli tänään nostanut hänen epätoivonsa huippuun asti.