— Minkätähdenkö olen? Kysy itseltäsi! Pyysinkö minä tällaista luontoa!
Vastaus taittoi ikiajoiksi kärjen kaikelta mitä äiti olisi tahtonut sanoa pojalleen. Se suuntasi syytöksen hänen oman sisimpänsä veristävään haavaan. Hän sulkeutui huoneeseensa. — Miksi, miksi, kysyi hänkin. — Miksi tuli juuri Feodor Petrovits Iwanoffsky lasteni isäksi?
Hän vastasi epätoivoisella vastakysymyksellä. Miksi oli olemassa kouluja kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tarkoitusperiä varten? Miksi ahdettiin tietoja ihmisten aivoihin, kehitettiin heidän ääntään, heidän jäseniään, valmistettiin heitä toimiin mitä erilaisimmilla aloilla, mutta kun oli kysymyksessä elämän ratkaisevin askel, suurin ja vaikein kaikista tehtävistä: äidin, silloin vaijettiin.
Hän muisti katkeruudella kuinka vanhat, kypsyneet ihmiset touhuuttivat nuoria naimisiin. Ottaminen oli pääasia, kenen otti, onnistuiko valinta vai eikö onnistunut se jäi sattuman varaan.
Sellaisella opastuksella hänkin nuorena oli lähtenyt liehumaan huvista huviin, niistä löytääkseen oman onnenosansa. Ja hän luuli sen löytäneensä silmätessään Wladimir Markowskyn syviin, tulisiin silmiin. Mutta heille tuli pientä riitaa. Hän tahtoi tehdä Wladimirin mustasukkaiseksi ja siten sytyttää hänet uudelleen. Siitä syystä hän antautui Feodorin seuraan. Kun hän huomasi, että Wladimir tämän perustuksella vain loittonemistaan loittoni hänestä, oli myöhäistä korjata mitään. Wladimir oli poissa. Revolveri kädessä Feodor vaati häitä aljetun leikin lopuksi. Hän pelkäsi sulhastaan, pelkäsi miestään, lopuksi täytyi hänen peljätä poikaansa.
Mutta käskijäksi syntyneelle Feodor Feodorowitsille löytyi lopultakin voittaja siinä surman tulessa, jota vihollisen patteri syyti hänen ja hänen joukkojensa silmille.
Ensin repäsi kuula häneltä käsivarren. Sitte hevonen suistui hänen altaan. Sitte jokin kaasi hänet kumoon. Mitä senjälkeen tapahtui, siitä ei hänellä ollut tietoa. Hänen oli mahdoton jälestäkään päin päästä selville siitä. Hän tiesi vain sen, että hän heräsi jossain pilkkosen pimeässä.
Kun hän vähän aikaa oli ponnistanut ajatuksiaan, muistui hänen mieleensä hetki, jolloin granaatti oli räjähtänyt hänen läheisyydessään. Hän muisti, että hevonen suistui hänen altaan ja että hän kaatui.
Missähän hän oikeastaan nyt mahtoi olla? Ehkä jonkun juoksuhaudan piilopaikassa niin syvälle haudattuna, ettei päiväkään päässyt sinne pilkistämään.
Olisikohan hänen denstjikkinsä kätkenyt hänet jonnekin siten pelastaakseen hänet? Voihkina, jota hän silloin tällöin kuuli jostain näkymättömästä etäisyydestä, viittasi sinne päin.