Hän rupesi tunnustelemaan ympäristöään. Silloin hän huomasi syyn vasemmassa olkapäässä tuntuvaan kipuun. Hän oli kädetön.
Hän nielasi kirouksen, etsi taas haparoiden muistojensa joukosta ja pääsi viimein siihen hetkeen, jolloin käsivarsi kiskaistiin irti.
Mitenkähän mahtoi olla hänen oikean säärensä? Sitäkin poltti nilkan yläpuolelta, ihan kuin helvetin tuli olisi sitä kärvennellyt. Saksalainen oli kai vienyt senkin.
Kuului siltä kuin ovi olisi avautunut ja sulkeutunut jossain. Sitte hän erotti ääniä ja askelia, — jossain etäällä.
Kirottu paikka tämä tällainen, jonne ei laskettu ainoatakaan päivän sädettä!
Äänet olivat nyt niin lähellä, että hän kuuli sanoja. Silloin hänelle selveni, että lähestyvät puhuivat saksaa. Hän oli siis vanki, sotavanki. Ja tämä pimeys oli saksalaisten pirullisia vehkeitä!
— Aijotteko tappaa minut tässä pimeydessä? — Hän kohoutui hiukan kyynärpäälleen ja huusi niin kovaa kuin jaksoi.
— Hiljaa, sanoi ääni aivan hänen läheisyydessään. — Älkää häiritkö toisia sairaita.
— Laskekaa valoa tänne, — heti paikalla! Kuuletteko!
— Täällä on valoa. Vika on silmissänne.