Feodor odotti henkeään pidättäen. Hän ei tietänyt, ilkkuiko ääni vai —
— Te olette sokea.
Sokea, sokea! Hän kiljasi kuin haavoittunut peto ja hervahti sitte takaisin vuoteelleen. Hän oli menettänyt tajuntansa. Suuri verenmenetys taistelutantereella oli häntä heikontanut.
Herätessään tainnoksista Feodor taas heräsi ihmettelemään ympärillään vallitsevaa pimeyttä. Sitte hän muisti ja raivostui.
Laupeudensisar, joka kulki vuoteelta toiselle, ei ymmärtänyt sanoja, joita Feodor syyti suustaan, mutta hänen sisintään karmi. Hän laski kätensä sairaan olkapäälle. — Muistakaa, ettette ole yksin. Täällä on paljon heikkoja sairaita.
— Tuokaa lääkäri tänne! Ja valoa! Minä tahdon saada näköni takaisin. Vai oletteko sellaisia petoja, ettette anna viholliselle edes lääkärinhoitoa?
Hän vaipui voihkien takaisin vuoteelle. Tuska, jota hän tunsi, oli liian raju hänen vielä heikoille voimilleen.
Hetken kuluttua hän tunsi "sisaren" asettuvan hänen läheisyyteensä. Hän aavisti sen siitä, että jokin hipaisi hänen vuodettaan ja ääni kuului hyvin läheiseltä. Lääkäri oli muka hoitanut häntä siitä asti kun hänet tänne tuotiin. Sääri ja olkapää olivat parhaassa mahdollisessa kunnossa. Mutta silmille ei lääkärien taito mahtanut mitään.
Tällaisellako hulluuteen asti raivostunutta miestä lohdutettiin?
Hän kiristi hampaitaan. Hän ei jaksanut enää riehua. Eikä hän tahtonut saada uudistettua muistutusta noilta — Hän sihautti sanan hampaittensa lomitse. Sitte hän puhkesi sisimmässään vaikertamaan: sokea, sokea, tuomittu elinkautiseen pimeyteen! — Ja lisäksi vailla jalkaa, vailla kättä. Hän, joka oli käskijäksi syntynyt, joka oli määrännyt sekä oman kohtalonsa että toisten, hän on nyt tuomittu ei ainoastaan elinkautiseen pimeyteen, vaan myöskin elinkautiseen riippuvaisuuteen muista ja siitä mitä he suvaitsevat tai eivät suvaitse tehdä.