Niin, niin, mitäpä hän siitä silloin, mutta nyt hän tunsi omassa ruumiissaan mitä merkitsi olla kidutuspenkillä. Maata, näin sokeana, raajarikkona, — vihollisistaan riippuvana!
Hän koetti kääntyä. Vaikka hän ei tuntenut seinää, oli hänellä se mielikuva, että hän makasi seinään päin. Kun hän kääntyisi, voisi hän varmaan nähdä edes pienen valonkajastuksen — esimerkiksi jostain ovenraosta.
Mutta kääntyminen tuotti hänelle ainoastaan kipua. Valonkajastusta ei näkynyt, eivätkä ajatukset helpoittaneet.
Hänen täytyi taas ajatella Dunjaa. Jos Dunja eläisi, tuntuisi moni asia toisenlaiselta. Mutta vaikka Feodor niin hyvin tunsi naiset, ja vaikka hän niin tarkalleen oli osannut valita itselleen erinomaisen, oli hän sittekin tehnyt laskuvirheen. Hän ei tietänyt, että tuollainen hyvä, erinomainen vaimo voi murtua. Ja Dunja murtui.
Hän pani erehdyksen mieleensä vastaisen varaksi.
Dunja oli ollut hento, syväkatseinen olento. Hänessä oli kuutamon surunvoittoista, kelmeätä kauneutta. Ottaessaan toisen otti Feodor helakkavärisen, tummaihoisen ja tulisen: "Luuta minun luustani ja lihaa minun lihastani."
Vera Konstantinovna oli ainoa nainen, joka joskus sai asetetuksi sulkuja Feodorin tahdolle. Hän osasi sekä kiihoittaa Feodoria että pysyttää häntä loitolla. Käskijäksi syntynyt ei voinut väistyä. Hänen täytyi saada tahtonsa tapahtumaan. Sentähden hän Veran edessä alentui pyytämään.
Heidän avioliittonsa oli taistelua. Feodor ei koskaan ollut varma vaimostaan. Tämä saattoi milloin taliansa maksaa uskottomuuden uskottomuudella. Sentähden Feodor milloin vihasi, milloin intohimoisesti pyysi häntä.
Kun sota syttyi, olivat heidän välinsä kireät. Feodor astui vaimonsa huoneeseen ilmoittaakseen hänelle aseisiinastumis-käskystä. Vera seisoi silloin suuren seinäpeilin edessä koettelemassa uutta, loppukesää varten ostettavaa hattua. Pitkin huonetta oli muotiliikkeestä koeteltaviksi lähetettyjä hattuja. Vera otti niistä toisen toisensa jälkeen, pani päähänsä ja koetteli.
— Vai sota! — Vera naurahti. — No, siihen sinä olet omiasi! — Hän tutkisteli tarkoin, pukiko päässä oleva hattu häntä paremmin, kun se oli suorassa tai kun se oli hieman vinossa. Hieman vinossa sopi varmaan paraiten. — Sinä olet kuin luotu sota-aikoja varten, huomautti hän ohimennen.