Feodoria raivostutti. Hän näki kaikesta, että hänen lähtönsä oli
Veralle mieleen. Ja hän kosti. Ennen kuin hän läksi rintamaan ajoi hän
biilissä kotinsa ikkunoiden alatse nuoren, tumman kaunottaren kanssa.
Vera seisoi ikkunassa, ja Feodor hiljensi biilin vauhtia.
Tämäkin muisto raivostutti häntä nyt. Vera oli voittanut. Hän oli vapaa, vapaa tekemään mitä ikinä halutti. Hän tietysti maksoi tuonkin illan. Ja sisimmässään hän ilkkui miestä, joka makasi sokeana, raajarikkona sotavankina.
Feodor puri hammasta.
Pietarissa oli näihin aikoihin paljon kauniita, uljaita upseereja. Heillä oli kaksin-, kertaiset palkat ja hyvä halu tuhlailla hyvyyttään muillekin. Vera rakasti makeisia, kauniita vaatteita ja huvituksia. Feodor ei tarvinnut paljon mielikuvitusta voidakseen seurata Veraa. Hän näki kaikki — sokeudestaan huolimatta.
Ja täällä hän makasi!
Päivä päivältä kävi Feodorille yhä selvemmäksi, miten kokonaan eristetty hän oli kaikista muista. Ainoa maailma, joka oli hänelle avoin, oli ajatusten ja muistojen.
Hän rupesi kaipaamaan äitiä ja Dunjaa. Heiltä hän ainakin olisi saanut hellyyttä. Ennen hän monesti oli ajatellut Dunjan rakkaudesta, että se oli kuin koiran, joka nuolee häntä pieksevän isännän kättä. Silloin se oli häntä kiusannut. Joskus kyllä oli ehkä mielessä liikkunut jotain sentapaista, ettei hän osannut antaa arvoa sille mitä sai, että hän ei ansainnut sitä. Mutta hän oli karistanut kaikki sellaiset ajatukset luotaan. Ja se kävi helposti, kun oli voimissaan, teki työtä ja antoi elämän kuohuvan virran kiskaista muassaan. Mutta kun joutui tällaiseksi — — —
— Dunja, sanoi hän itsekseen, — minä olin kova ja minä petin sinua usein.
Hm, niin! Ajatukset luistivat toiseen uomaan. Uskoton hän myöskin oli ollut. Mutta kukapa sinä suhteessa oli toisenlainen? Se kuului isän ja esi-isien laskuun.
Nyt hän kuitenkin katui sitä. Sokeana ja rampana maaten tuli ihminen hentomieliseksi.