Oli sillä äidilläkin ollut yhtä ja toista kestettävänä. Hänen ilmeensäkin oli pysyväisesti arka ja säikkyvä. Ainoastaan viime vuosina oli se muuttunut. Feodorkaan ei silloin enää ollut kotona. Äiti oli muuttanut vanhimman, naimisissa olevan tyttärensä luokse, ja hänen oli siellä hyvä olla.
Feodorin valtasi äkkiä hänelle aivan sopimaton tunne. Hän ikävöi äitiä. Hänestä tuntui siltä, kuin kipu hänen ruhjoutuneissa jäsenissään ja noissa näkemättömissä silmissä asettuisi, jos äiti laskisi kätensä hänen päälaelleen niinkuin silloin, kun hän vielä oli hyvin, hyvin pieni.
Eikä hän olisi tahtonut ainoastaan saada ja vastaanottaa. Nyt hänellä olisi ollut antaakin, sitä mitä äiti ehkä pitkin elämäänsä turhaan oli kaivannut: hyviä, ystävällisiä sanoja.
Mutta äitikin oli poissa. Hän oli sairastellut pitkin kevättalvea, ja pari kuukautta ennen sodan puhkeamista hän oli kuollut.
Se tapahtui juuri näihin aikoihin viime vuonna, kukaties vaikka juuri tänä päivänä. Silloin oli kevät paraiksi puhjennut täyteen kukkaansa. Nyt mahtoi olla samoin, päättäen niistä tuoksuvista tuulahduksista, joita Feodor tässä maatessaan tunsi, arvatenkin jostain avatusta ikkunasta.
Jos hän olisi ollut kotona, olisi hän tiedustellut. Siellä olisi hän voinut seurata päivien kulkua aivan toisella tavalla kuin täällä. Mutta täällä hän ei tahtonut. Jokainen tiedonanto tuntui armopalalta, joka viskattiin hänelle kuin koiralle. Niillä, jotka hoitivat häntä, oli aina kiire. Koko sairassali tuntui olevan täynnä kiireen touhua. Hän ymmärsi sen oven avauksista, askelista ja ihmisten tavasta puhua. Hän ei tahtonut armopaloja näiltä ihmisiltä.
Ikkunasta lehahtavat tuulet panivat Feodorin tästäpuoleen aina ajattelemaan äitiä. Tuntui viihdyttävältä selailla kaikkien varhaisimpia lapsuuden muistoja. Niissä oli kaikesta huolimatta jotain hyvää ja kaunista, jota jaksoi ajatella näin sairaana maatessaankin.
Sen hyvän, mikä sieltä löytyi, ojensi hänelle aina naisen käsi. Tavallisesti äiti, joskus Tatjanakin, vanha uskollinen "njanja", jota hän oli potkinut ja lyönyt, mutta joka sittekin rakasti häntä.
Sisarista ei hänellä ollut paljon muistoja. He olivat enimmäkseen karttaneet häntä. Hyvin ymmärrettävistä syistä. Mutta äidin kuoltua olivat he koettaneet lähennellä, etenkin vanhempi, jolta puoli vuotta myöhemmin oli kuollut lapsi, älykäs, kaunis poika, jota todella kannatti surra.
Sisar oli senjälkeen hyvin muuttunut. Siihen kai vaikutti sisaren anoppimuorikin, joka asui talossa. Hän oli hyvin uskonnollinen eukko, kuului johonkin lahkoon. Hänen omituisuuksiaan oli — etenkin kuolemantapauksissa, — mutta usein muutenkin, puhua "suuresta todistajien joukosta", "Taas on yksi liittynyt todistajien joukkoon", se oli hänen lempilauseitaan.